Ajatus tökkii - tökitään takaisin

Täällä mä olen - ihkaelävänä ja hengissä!

Pidän bloggaamisesta ihan tosissani. Tämä blogi on tuonut itselleni tietynlaisen uuden ja erilaisen sisällön elämääni, joka on positiivisessa mielessä erittäin hyvä juttu.

Vaikka teitä lukijoita ei juurikaan ole, niin haluan ehdottomasti jatkaa. Olen aika luova ja syvällisesti asioita miettivä tyyppi, joten tekee todella hyvää että minulla on alusta jossa saan itseäni luovasti toteuttaa - juuri niirä sfääreillä kuin itse haluan.

Lähiaikoina mielessäni on silti pyörinyt blogin idea ja sen kehittäminen. Ensin ehkä miettii, että mitä järkeä blogata kun ei kuitenkaan kukaan lue? Tämä on väärä ajattelutapa, sillä tärkeintä minulla on blogata omaksi ilokseni. Toinen mitä olen ajatellut on se, että miksi ihmeessä pidän tätä surkeaa blogia kun paljon parempaakin on tarjolla laadukkailla kuvilla ja rikkaammalla sisällöllä.

Tästä kuitenkin havahduin ideaan, että blogia on ehdottomasti pidettävä omaksi iloksi jotta vältytään siltä että kyseenalaistetaan koko ajan blogin järkevyys tai järjettömyys. Kun se tulee kuin itsestään ei sitä tarvitse kyseenalaistaa.

Blogini on vaan kovin tavallinen ja arkinen. Tuntuu, että minussa ei ole mitään erikoista. Tuntuu, että blogimaailma pursuaa blogeja joiden sisältö on todella hyvä ja kuvat mahtavia. Esimerkiksi kun itse puhun kuntoilusta ja treenaamisesta, tuntuu se todella tylsältä ilman hienoja kuvia - mutta kuvat eivät myöskään tule olemaan mitään erikoisia koska minusta ei kukaan tule ottamaan kuvia esimerkiksi salilla ollessani. Tajusin kuitenkin, että ehkä minulla on mahdollisuus kääntää tämä koko homma päälaelleen; blogini plussa tulee tulevaisuudessa olemaan arkisuus ja ihmisyys. Se, että elämä ei ole jatkuvaa tuhlailua, päivänasuissa poseeraamista tai muutenkaan luksusta. 

Eli jatkossakin aion olla tavallinen ja "tylsä" itseni. Blogi painottuu arkielämäni ympärille ilman sen kummempia vaatimuksia. Blogia pidetään omaksi iloksi, mutta tottakai te siellä ruudun toisella puolella olette positiivinen lisä tähän hommaan. Tärkeintä on, että kaikki lähtee itsestä ja että blogi on samankaltainen kuin oikea elämänikin - kun se on näyteltyä kulissia niin se ei ole aitoa. Tahdon blogata elämästäni johon sisältyy arjen ilot, huolet, surut, aratkin asiat.

Xoxo

Kaaos ahdistaa ja vie voimat; kohti minimalismisuutta

Meillä on todella pieni talo. Alakerta on ainostaan asuttavassa kunnossa, joten asumisneliömme koostuu keittiöstä, olohuoneesta, makuuhuoneesta sekä eteisestä. Toki löytyy myös tuollainen pikkueteinen, vessa ja kylppäri saunoineen. Yläkerta on myös olemassa, mutta siellä on vain pieni aula remontoitu ehkä 80-luvulla sekä ullakkohuone johon saisi rakennettua yhden huoneen.

Tälläinen pieni rintamamiestalo siis kyseessä. Tämä on mieheni talo ja muutin tänne hieman yli vuosi sitten. Asuinneliöitä ei oikeasti ole (tai varsinkaan säilytystilaa) juuri enempää kuin omassa kerrostaloasunnossani. Eli minkään ison perheen kodiksi tämä ei sopisi, mutta kahdelle ihmiselle ihan okei..

Vaikka muutostani on aikaa yli vuosi on täällä edelleen kauhea kaaos. Se johtuu osittain siitä että viime kesänä remontoimme olohuoneen ja makuuhuoneen niin, ettemme edes asuneet täällä sinä aikana. Kaikki revittiin siis kokonaan auki. Eteinen on edelleen kesken, ja esimerkiksi ykäkertaamme menee ainoastaan tikkaat.

Mä olen niin täynnä tätä sekasortoa ja se vie oikeasti voimat. Haluaisin siistin ja viihtyisän kodin, en tälläistä bunkkeria. Voitte kuvitella siis paljonko minulla on talokuume, että voisimme yhdessä mieheni kanssa ostaa hieman isomman kodin meille. Sekin auttaisi, että saisimme eteisen valmiiksi ja sinne hieman säilytystilaa kuten vaatekaappi.

Kuva keskeneräisestä eteisestämme. Kaikkea roinaa löytyy, ja se sullotaan tähän kohtaan ettei ole tiellä mutta kuitenkaan emme jaksa tikkaita pitkin viedä ylös.. 

Tämä eteisprojekti siis aloitettiin viime kesänä ja edelleen se on tuossa kunnossa. Omissa haaveissani on, että eteisen jälkeen yläkerta remontoitaisiin asumiskelvolliseksi sillä se helpottaisi arkea heti ja tekisi asumisesta mukavampaa sekä käytännöllisempää. En voi kuitenkaan asiaan juuri vaikuttaa sillä talo ei ole minun nimissäni vaan mies kustantaa ja päättää kaiken siihe liittyvän.. Yläkerrassa meillä on myös pakastin, eli jos tarvitset jotain sieltä niin tikkaita pitkin vain. Lisäksi meillä ei ole mitään tilaa pyykinkuivatustelineelle tai imurille vaan ne ovat keskellä olohuonettamme. Todella mahtavaa ja sisustuksellista! 

Vihaan myös sisääntuloamme sillä esimerkiksi kengille ei ole minkäänlaista tilaa vaan suoraa ahdasta käytävää koko eteinen.

Olen suunnitellut niin, että kun jatkamme remontointia niin seuraavat asiat ovat ehdottomia:

- imurille säilytyspaikka

- vaatekaappi jonne saa takit roikkumaan + ylimääräiset kengät !!

- kun yläkerta remontoidaan voisi esimerkiksi makuuhuoneemme siirtyä sinne ja alas yhdestä huoneesta tehdä jonkinlaisen kodinhoitohuoneen jossa voisi esimerkiksi kuivattaa vaatteet ja säilyttää tavaraa nätisti. 

Makuuhuoneemme nurkassa on ollut tällainen jätesäkki ehkä puoli vuotta. Siellä on vaatteita ja kissat ovat niitä käyneet sieltä repimässä pois.

Eli tämä elämä meidän talossa on kaukana niiden idyllisten sisustusblogien kuvista joita netissä pyörii päivittäin. Tämä on yhtä kaaosta ja vaikuttaa mielialaan. Asiaa ei auta se, että mieheni ei ole kovin siisti vaan asiat jäävät sinne minne hän ne laskee. Saan olla aika ajoin muistuttamassa että tyhjää leipäpussia ei jätetä pöydälle makaamaan. Olen myös itse nuorempana ollut aika huoleton siisteyden suhteen, mutta nyt olen päättänyt tsempata ja pitää sellaisen siistin talon joka päivä. Niin, että osaa ylläpitää sitä siisteyttä eikä anna kaaoksen muodostua ja vasta sitten alkaa tekemään asialle jotain. 

Uutta taloa ei ole mahdollisuus ostaa vuosiin, joten näillä mennään mitä on. Ainakin tiedän mitä en tulevalta taloltani kaipaa. 

Oli oikeasti pieni shokki muuttaa aikanaan tänne, toisen taloon joka on täysin hänenlaisensa. Toisen tavarat ja käyttäytymismallit, tuntui että ei voinut koskea mihinkään tai tehdä mitään koska olen 'toisen kotona'. Kotiutuminen on siis oikeasti ollut hankalaa, mutta nykyään kyllä pidän tätä kotinani. Esimerkiksi siivoaminen on hankalaa koska en tiedä mikä on tarpeellinen ja mikä tarpeetonta. Pelottaa myös siirrellä toisen tavaroita, koska sitten kun ne ovat omasta mielestä siististi niin toinen ei löydä yhtään mitään kun etsii.

Päätin, että vaikka talo ei ole täydellinen eikä remontti varmaan kuukausiin vielä valmis niin teen voittavani asian suhteen. Aloitan taas itsestäni (ainoa ihminen johon voin vaikuttaa) ja alan siivota omia roiniani. Vihaan tavarapaljoutta ja olen kiinnostunut minimalismista. Oikeastaan minusta tuntuukin että noudatan elämässäni minimalismia, vihaan ylimääräistä roinaa eikä minulla ole ongelmia heittää pois tarpeetonta tavaraa. En kerää mitään enkä osta esimerkiksi uusia sisustusjuttuja vaan yritän ostaa vain tarpeeseen ja elää niillä mitä on jo kertynyt. Jos ostan uutta niin yritän päästä vanhasta eroon joko myymällä tai antamalla pois. Roskiin en kuitenkaan yleensä heitä sillä pyrin olemaan ekologinen.

Kaappeihin on kuitenkin kertynyt vuosien varrella tavaraa ja nyt päätin että tämän vuoden puolella ryhdistäydyn ja alan karsimaan tavaraa pois. Mitä enemmän niin sen parempi.

En ymmärrä ihmisiä jotka hamstraavat kaikkea ympärilleen. Kuten keräävät jotain astiasarjoja, eri sesonkeihin on eri sisustustavarat ja muutenkin ostavat kaikkea kaunista joka silmää miellyttää. En ole ikinä ollut sellainen. 

Ainoa pahe joka minulla on on vaatteet. En ostele enää vaatteita, mutta aikanaan ostin aivan liikaa. Juuri sellaisia jotka eivät ole minua yhtään ja jää sitten kaappiin käyttämättömänä. En halua edes miettiä paljonko olen heittänyt rahaa hukkaan sen vuoksi. Kai se oli sellaista nuoruuden kokeilua ja intoa kun itse tienasi omat rahansa ja sai päättää niiden käytöstä.

Nykyään ostelen todella harvoin mitään. Mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi blokata pois sellaisia vaatteita joita en tarvitse/en käytä. Olen kyllä välillä vienyt tavaraa kirpputorille ja saanut ihan hyvin rahaakin. En vain ole saanut vietyä tarpeeksi vaatteita että pääsisi niistä eroon.

Ehkä ongelmani on se, että olen hinnoitellut aina hinnat liian korkeiksi. Minua harmittaa se rahamäärä jonka olen niihin laittanut, vaikka nimenomaan pitäisi hinnoitella tarpeeksi alhaisella hinnalla jotta niistä pääsee vihdoin eroon. Uskon, että oppirahat on maksettu ja nyt on toimittava. On ymmärrettävä etten tule ikinä saamaan niitä rahoja takaisin jotka ovat vaatteisiin mennyt.

Tänne pitäisi kaikki vaatteet mahtua.

Mutta nykyään minulla on toinen vaatekaappi makuuhuoneen nurkassa. 

Melkeinpä kaikki tarpeeton hengaa siis kaapissa, ja tarpeellinen tuossa laminaattikasan päällä. Nyt on aika ryhdistäytyä. Haluan vaatevarastoni minimaalisen pieneksi ja vain kaappiin kaiken tarpeellisen. Haastavinta tässä on pohtia, että kuinka se vaatekaappi kannattaisi rakentaa.

Aionkin heti tällä viikolla käydä vaatteet läpi ja tunteettomasti ottaa tarpeettomat pois, hinnoitella ja viedä läheiselle kirpputorille. Hinnat laitan niin matalaksi että varmasti menevät, sillä takaisin en niitä enää tuo! Nyt on muutoksen aika.

 

Käytän nykyään sitä paitsi todella vähän mitään kunnon vaatetta. Kotona hengaan jossain rennoissa vaatteissa, töissä meillä on työvaatteet joten en työmatkallekaan jaksa pukea mitään erikoista. Ainoa johon panostan on kouluvaatteet, mutta sielläkin menen aika rennolla otteella rentoja vaatteita käyttäen. Sitten on vielä urheiluvaatteet erikseen. Viihteellä en käy joten mitään juhlavaatteita minulla ei juuri ole. Kaikki koostuu siis lähinnä koulussa käytettävistä vaatteista sekä urheiluun sopivista vaatteista. Sivusilmällä pitää pohtia jo mahdollisen työelämän vaatetusta, mutta toisaalta siellä menee samat vaatteet kuin koulussakin (ellei ole työvaatteita). 

Projektin myötä toivon että saan kaappeihin tilaa, hieman taskurahaa ja eroon kaaoksesta & materiasta. Tuleva raha on vain plussaa; jos ei muuten mene niin annan vaikka ilmaiseksi.

Pääsette käymään läpi kanssani vielä tätä projektia, sillä varmasti päivittelen kuulumisia asian saralta uudelleen.

Pömpöösi rulettaa

Tai sitten ei.

Ongelmakohtani kropassa on aina ollut maha ja jenkkikset. Siis sellainen paikka josta pidän vähiten. Aina. Kyllä kropassani on muitakin paikkoja joista en pidä, kuten sisäreidet ja allit. Olen kuitenkin huomannut että reidet ja kädet ovat alkaneet menemään parempaan suuntaan.

Olen kuitenkin pyrkinyt, että treenaamiseni ei ole ulkonäkökeskeistä vaan koko homma lähtee siitä että haluan lähteä treenaamaan koska se tuo hyvän olon. Itseasiassa nyt ollaan hyvässä pisteessä tämän treenihalun kanssa - olen onnistunut sen jostain kaivamaan esiin, ja tärkeintä on että tällä kertaa minusta tuntuu että se on pysyvää. 

Toki toivon, että myös kroppani muuttuu hieman treenaamisen myötä mutta en halua että se on minun tavoite tai syy treenaamiselle. Tavoite ja halu treenata on täysin eri, kuin se että näyttäisin hyvälle. Kropan muutos on treenaamisen sivutuote, sellainen positiivinen plussa. Olen sitä mieltä, että treenimotivaattorina hyvännäköinen kroppa ei ole sellainen motivaationlähde että se kantaisi pitkälle. Itse etsin sellaisia rahkeita käsiini että saisin pidettyä liikunnan osana elämääni koko loppuelämäni.

Myönnän että minussa on hieman sitä vikaa, että 'kaikkinythetitänne'. Toisinaan mietin teenkö kaikki oikein kun tuloksia ei tule, kunnes joudun muistuttamaan itselleni että suuria tuloksia ei voi tulla näin pienessä ajassa. Olen vasta alkutekijöissä - mutta silti valtavan hyvässä tilanteessa koska olen löytänyt ilon ja motivaation treenaamiseen - tästä on hyvä jatkaa! Pitää vaan muistaa, että kroppaan tulevat muutokset ovat pitkän ajan tuotoksia. Se on tärkeintä, että olen pysyvästi muuttanut elämäntapani ja se on avain mahdollisuuteni saada asioita muuttumaan ajan saatossa myös itsessäni. 

Syksy meni aika laiskasti, saatoin käydä salilla 1-2 kertaa viikossa. Ruokavalio tosin pysyi melko puhtaana ja hyvänä. Innostuin myös lenkkeilemisestä uudelleen (hölkkä) vaikka koiran kanssa joka päivä tuleekin ulkoilutua.

Nyt vasta viimeisen kuukauden olen käynyt salilla todella aktiivisesti vanhaan verrattuna ja antanut treeneissä itsestäni paljon. Katsotaan mitä alkaa tapahtumaan. Odotan myös kevään aurinkoisia kelejä jolloin alan ottamaan enemmän aerobisia treenejä mukaan elämääni.

Jouluna otettu kuva.

Tänään otettu kuva, ja ihanat pitkikset eikö? :D 

Tässä hieman kuvatodistetta minun pömpöösistä. Eihän tuossa ole kuin pari viikkoa eroa kuvien välillä - mutta tuntuu vaan että ei tapahdu mitään. Hieman sellainen epätoivoinen olo, että tulenko ikinä pääsemään tuosta vatsaläskistä eroon. Toisaalta pakkohan se on - on se jo kummasti pienentynyt esimerkiksi siitä mitä se oli viime kesänä. Aion myös nyt kokeilla kokonaan herkuttoman vaikutusta itseeni ja kehooni. Ainakin olen huomannut että treenimotivaationi pysyy paremmin yllä ja mielialani virkeänä.

Kuva Joululta

Kuva tänään..

Sivuprofiilissa voisin ehkä havaita hieman muutosta. Vaa'an lukemat eivät juuri ole muuttuneet siitä kuin projektin aloitin, mutta luotan siihen että valokuvat kertoo kehityksestä enemmän ja siihen, että lihasten kasvaessa ei vaakakaan voi kiloja paljon tiputtaa.

Mutta painotan että olen tyytyväinen omaan edistymiseeni, sillä treenaaminen ei ole minulle pakkopullaa vaan huomaan kaipaavani lenkille tai salille. Muuten oloni on pahantuulinen ja levoton.

Syökäähän appelsiineja!

Pieni vinkkivinkki; hamstratkaa appelsiineja ja pistäkää suuhunne! :)

Itse olin jumittunut klementiineihin ja satsumoihin, mutta osa oli jo ihan kuivahtaneita ja kamalia - osa taas pilaantui nopeasti.

Nyt vasta tajusin että appelsiinit ovat parhaimpia tähän aikaan! Oikein mehukkaita ja meheviä! Olen tainnut syödä eilisen ja tämän päivän aikana ehkä 6kpl. 

Joten minulla ainakin satsumat ja klementiinit vaihtuivat appelsiineihin. Lähikaupassa oli vielä tarjouksessa 0.99€ 1,5 kilon pussi. (K-Supermarket)

Nautitaan :) Jos ei tykkää syödä paljaaltaan niin hyvä kombo rahkaan, jugurttiin tai smoothieen! Vain taivas on rajana reseptejä luodessa. Ja on muuten terveellinen vitamiinipommi.

Elämän suunta hukassa

Ristiriitainen olo. Samanaikaisesti kun tunnen olevani eniten sinut itseni kanssa mitä olen ikinä ollut, tunnen olevani jonkinlaisessa umpikujassa elämäni kanssa. Jollakin tapaa eksyksissä, tuntuu että tietynlainen suunta on hukassa.

Olen itsetutkiskelun kautta saavuttanut sellaisen tilanteen itseni kanssa, että olen eniten sinut oman itseni kanssa mitä olen ikinä aikaisemmin ollut. Pidän itsestäni ja viihdyn omassa kropassani. Pidän siitä ihmisestä kuka olen ja miten itseäni toteutan. 

Tuntuu hassulta, että samanaikaisesti kun  suhtaudun tyynen rauhallisesti itseeni seilaan valtavilla myrskyvesillä elämäni kanssa. Olen vasta viimeaikoina oppinut nauttimaan pienistä asioista ja olemaan onnellinen jokaisesta uudesta päivästä jonka saan kokea. Silti tuntuu, että elämästä puuttuu jotain.

Olen miettinyt mistä tämä olo voi johtua. Minulla on elämässäni kaikki hyvin ja olenkin siitä kiitollinen. Opiskelen alaa joka minua kiinnostaa ja minulla on työpaikka josta saan tienattua rahaa opintojen ohella. Minulla on hyvä parisuhde ja katto pään päällä. Olen terve ja minulla on pari ystävääkin. Ei mikään ole siis hassummin vaan elämä on täynnä asioita joista pitää olla kiitollinen.

Silti omalla tavallaan tuntuu, että elämäni suunta on hukassa. Vaikka tiedostan että kun tämä tunne tulee, niin pitää miettiä omia ratkaisujaan pitkään eikä tehdä hätiköityjä päätöksiä suuntaan jos toiseenkaan. Tuntuu että kaipaisin elämään jotain uutta, erilaista ja omalla tavallaan repäisevää. Minulla ei vain ole mitään ideaa mitä se voisi olla. Eikä ole hyvä asia että olen sellainen kaikki-nyt-heti-tänne ihminen.

Opiskelut aion suorittaa kunnialla loppuun, parisuhde on hyvä enkä miehen vaihtoa suunnittele mutta jotain lisäpotkua kaipaan elämään. Toisaalta pitäisi elää päivä kerrallaan ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan - mutta toisaalta se saattaa pysyä samoilla raiteilla ellet yritä saada vaunua raiteilta pois.

Toisinaan minua myös ärsyttää tämä omanlainen ailahtelevaisuuteni. Välillä haluan jotakin mitä en enää halua vuoden päästä. Mutta sellaista se ihmiselämä kai onkin. Muutumme ihmisenä elämän mukana, emme pysy samanlaisina koko elämäämme. Ymmärrämme elämänkokemuksen myötä mikä on järkevää ja mikä ei sekä kiinnostuksen kohteemme muuttuu vuosien varrella.

Olen itse takonut omaan takaraivooni että aina kannattaa kokeilla jotain uutta. Kannattaa seurata omaa sydäntään ja omaa intuitiota. Tämä oma tilanteeni on hankala, koska sydän sanoo että jotain uupuu mutta en ole löytänyt vastausta että mitä se voisi olla..

Toisinaan kyseenalaistan elämäni nykyisiä raiteita. Mistä tietää, että tämä on se elämä jota haluan elää? Toisinaan mietin että jäänkö jostain paitsi koska olen koko elämäni asunut samalla paikkakunnalla eikä muutosta näy että muuttaisin täältä pois. Minulla on monia kiinnostuksen kohteita joita en voi toteuttaa vain siksi, että elän parisuhteessa. Toisaalta parisuhde tuo minulle sellaisia mahdollisuuksia mitä en ilman miestä saisi. Onko tasaisen paksu arki rakastamani miehen kanssa järkevämpi päätös kuin unelmien seuraaminen esimerkiksi ulkomaille? Onhan se konkreettista, että aina kun elämään tulee jotain mihin sitoutuu vie se toisia asioita ulottuviltasi pois. 

Tällä haen takaa, että mistä ihmeestä tietää että elää ns. oikealla tavalla? Koska kuitenkaan ei tiedä asioita ennen kun kokeilee.. Ehkä pelkään virheitä, ehkä pelkään että jään jostain paitsi. Ehkä olen jonkinlainen tuulispää - aina on oltava menossa, aina on oltava jotain uutta ja jännää elämässä ja jokin projekti kesken. Ehkä en osaa rauhoittua ja elää tasapainoista elämää. Toisinaan mietin aina tulevaisuutta tai muistelen menneisyyttä, se ärsyttää sillä haluaisin elää tässä hetkessä.

Tuntuu, että josain vaiheessa elin sellaista elämää että halusin tarkoituksella heittää elämäni ihan päin häränpyllyä, tehdä virheitä ja etsiä uusia jänniä seikkailuita elämään. Toisaalta kuvittelin että tämän draaman etsiminen olisi jo menneen talveen lumia. Sitten mieleen nousi, että entä jos tiikeri ei ikinä pääse raidoistaan? Jos se on minun luonteessani että olen tälläinen? Ja vaikka mitä uutta tulisi elämään, olisinko ikinä tyytyväinen?

Ehkä minulla on vain tylsää, kun elämä pyörii vain koulun ja työn ympärillä. Toki liikunta kuuluu myös elämään, mutta tuntuu että jotain puuttuu. Ehkä radikaalisti on tullut 'tyhjää tilaa' elämään kun lopetin juomisen ja näin ollen en ole nähnyt kavereita vapaa-ajalla laisinkaan. Ja toisaalta niitä potentiaalisia ystäviä ei juuri nyt monia löydykään. En vain tiedä millä tämä tyhjä kolo täytetään.

No, jatkan itseni etsimistä ja mietin mitä elämääni haluaisin lisää. Pitää muistaa olla tyytyväinen myös nykyhetkestä vaikka mikään ei muuttuisikaan. Ehkä olisi ihan hyvä taito oppia olemaan rauhallisesti ilman mitään ihmeellistä. Äh en minä tiedä. Kaipaan sitä tunnetta että tunnen eläväni. Täysillä, nauttien, innolla, rakkaudella.

Ps. Sain päähäni, että haluaisin kokeilla millaista on olla rekkakuski. Toisaalta haaveilen perheestä. Toisaalta en edes tiedä mistä haaveilen. Tuntuu, ettei tälläinen rauhaton sielu voisi olla lapsien kanssa kotona. Toisaalta oman yrityksen pyörittäminen voisi olla mielenkiintoista, mutta mitä sitä alkaisi yrittämään? Tässä on teille esimerkki kuinka ristiriitaisissa tunnelmissa olen elämäni kanssa. Yritä tässä sitten elää parhaalla mahdollisella tavalla..

Tuleva vuosi 2016 - Suunnitelmat ja fiilikset

Terve! Vuosi vaihtui ja hengissä ollaan. Krapulaa ei ole, koska vuodenvaihteeseen ei kuulunut minkäänlaista alkoholilla läträämistä.

Tässä onkin ehkä suurin muutos mitä onnistuin tekemään vuonna 2015. Alkoholia ei enää kulu. Ja tämä ei ollut rankka ja hankala päätös vaikka moni voisi niin luulla - vaan se tapahtui kuin itsestään. Kroppa ja mieli vaan sanoi, että ei kiitos enää. Ymmärsin kuinka paljon parempi minulla on ilman, kuinka paljon kivempaa elämä on selvinpäin ja kuinka paljon haluan elämääni sellaisia asioita joista haluan nauttia myös arkena ilman humalaa.

Jes mä tein sen! Voin kertoa, että mun kroppa on paljon paremmassa kunnossa kuin silloin kun join. Lisäksi mieleni tila on täysin eri sfääreissä kuin aikaisemmin. Kaikille jotka juomattomuutta suunnittelee - en voi muuta kuin suositella. Vielä pari vuotta sitten absolutismi pelotti minua.

Ihailin ihmisiä jotka siihen pystyvät, mutta epäilin että itse en tule ikinä pystymään. Olin väärässä. Yhteiskunnan ja kaveriporukan paineet ovat valtavat asian suhteen, tuntuu että olet huomattavasti parempi tyyppi jos juot kuin jos et. Näin ollen oma kaveriporukka on päätöksen myötä harventunut ja muuttunut paljonkin. Se ei vaan haittaa minua, sillä olen ymmärtänyt kuinka tärkeää on että elämässäsi on juuri ne oikeanlaiset tyypit. Sellaiset joiden kanssa sinulla on samanlaiset arvot, tavoitteet ja mielipiteet. En tarkoita että kaikkien tarvitsisi olla samanlaisia, mutta jos elämänarvot ovat täysin erilaisia ei ystävyys yleensä etene kovin syvälle tasolle. 

Voin sanoa jopa rehellisesti että mulla on todella vähän tällä hetkellä ystäviä, mutta en jatka siltikään ryyppäämistä. Muutoksen myötä tajusin, että olin haalinut elämääni vain näitä kännikavereita jotka eivät todellisuudessa kovin hyviä ystäviä olekaan. Vaikka välillä on yksinäistä niin tiedän suunnan olevan oikea. Matka on tehnyt minusta vahvemman, ja olen vihdoin oikealla polulla etsimässä niitä oikeanlaisia ihmisiä elämääni. Ja vaikka niitä ei heti ilmaantuisi niin minulla on ihan hyvä näinkin. Tulen toimeen hyvin itsenikin kanssa. Koulu ja työ pitävät kiireisenä.

Vuosi 2016 jatkuu siis täysin alkoholittomana, koska ei vaan tee edes mieli. Alkoholi ei maistu ja baarit ei kiinnosta. Vuonna 2015 join vielä pari kertaa ennen kuin olin sinut asian kanssa, ettei homma enää toimi.

Juuri heränneenä, eli toisin sanoen ihan räjähtäneenä.

Vuotena 2015 onnistuin kasvamaan henkisesti paljon, niin sanotusti löytämään itseni. En kokonaan, mutta oikealla reitillä ollaan. Olen muuttanut ajatusmaailmaani paljon. Ottanut eri katsekontaktia ja perspektiiviä asioihin. Vuonna 2015 loppupuolella onnistuin löytämään liikunnan ilon, ja vuonna 2016 tavoitteena on vihdoin saada elämäntavat ravinnollisesti kuntoon. Haluan myös treenata säännöllisemmin ja useammin kuin ikinä - haluan myös niitä tuloksia että kehityn! 

Jotenkin tuntuu, että nyt on sellainen draivi päällä. Ensimmäistä kertaa elämässä sielu huutaa lenkkipoluille - parasta terapiaa ikinä! Lisäksi kuntosalilla treenaaminen ei ole enää tylsää kamalaa pakkopullaa vaan olen alkanut pitämään siitäkin. Olen oppinut tekemään treenejä monipuolisesti - en tahkoamaan samoja treenejä päivästä toiseen. Ja tämä on oikeasti iso ja hieno muutos elämässäni, koska en ole ikinä rakastanut liikuntaa lukuunottamatta ratsastusta. Ratsastuksen kuitenkin päätin jättää historiaan, koska sen harrastaminen vaatii liikaa aikaa, rahaa ja välineitä. Yleensä se pieni juttu mikä aina puuttuu oli se hevonen.. :D Joten, nyt jotain muuta näköpiiriin! Vaikka päätös hieman pelottaa ja satuttaa, niin tiedän näin olevan parempi. Miksi haaveilla asiasta joka ei toteudu ainakaan moneen kymmeneen vuoteen ja repiä itsensä rikki aina uudelleen ja uudelleen? Olen kyllästynyt kiintymään toisten hevosiin jotka kohta minulta taas viedään. Omaan hevoseen taas menisi aivan liikaa rahaa ja aikaa. Hevoseton on huoleton. Tärkein muutos on minulle se, että nautin myös muusta liikunnasta sillä aikaisemmin en ole saanut mitään irti mistään muusta vaan kaikki ovat tuntuneet tylsältä väkisin vääntämiseltä.

Käsissä on jo ehkä vähän muotoa, mutta liikaa sitä ylimääräistäkin.. Taistelu jatkuu! 

Vuodesta 2016 toivon rohkeuden vuotta. Rohkeutta seurata omaa sydäntä, tehdä valintoja ilman että mietin mitä muut ajattelevat. En halua tehdä asioita vaan miellyttääkseni muita. Haluan rämpiä omat polkuni avoimin mielin ja estoitta - otetaan vastaan rohkeasti kaikki mitä tulee. Haluan etsiä elämääni niitä omia juttuja, jotka tekevät minun elämästäni hyvää. Kaipaan myös elämääni jotain uutta, toivon että vuoden aikana tapahtuisi jotain repäisevän jännää ja erilaista. Minulla ei ole vain mitään ideaa mitä se voisi olla! Eniten kuitenkin toivon, ettei läheisilleni tapahdu mitään pahaa. 

Tahdon myös panostaa blogiin. Tämä on ollut ehdottoman hyvä asia elämässäni (paitsi nyt kun meinaan myöhästyä koulusta).. Pyrin panostamaan blogiin enemmän, sekä aion ostaa paremman puhelimen vihdoin 2016 aikana jotta kuvista saisi hieman laadukkaampia. Järkkäriä olen maailman laiskin raahaamaan mukana, joten kyllä se usein menee kännykällä kuvaamiseen. No tämä on tälläinen amatöörikirjoittajan amatöörimäinen treeniblogi joten ymmärretäänkö se, ettei elämässä ole kaikki täydellistä? :)

Hyvää Uutta vuotta kaikille! Pidetään silmät ja korvat avoinna - katsotaan mitä elämällä on meille tarjottavaa! Mukavaa viikon alkua kaikille.

Uudenvuodenaattoni yksin.

Heippaheii!

Vaikka otsikosta voisi päätellä, että uudenvuodenaattoni on jotenkin surkea ja masentava koska joudun (saan) viettää sen yksin - niin asia ei suinkaan ole niin; se on oikeastaan oma valintani ja fiilikseni on siitä huolimatta erittäin iloinen, onnellinen ja tyytyväinen.

Ja miksi?

Ehkä siksi, että saan kerrankin olla ihan rauhassa ja tehdä niitä asioita mistä minä nautin. Mies on töissä ja minä olen koira- & kissavahtina kotona. En näe tässä mitään ongelmaa, eli toisin sanoen olisin luultavasti samassa tilanteessa vaikka koiran tai kissojen perään ei olisi pakko katsoa. Elämä on muuttunut aika paljon parin vuoden takaisesta, sillä voin sanoa suoraan että tämä oli pahin painajaiseni pari vuotta sitten. Se, että joudun olemaan yksin "kiinni" jossakin kun muut ovat juhlimassa. Nyt tämä tuntuu luonnolliselta, sellaiselta että näin sen kuuluu ollakin.

En osaa selittää sitä tunnetta, mutta uskon että monet teistä jotka ovat päässeet irti alkoholista ja joka viikonloppuisesta rilluttelemisesta niin ymmärrätte asian. Sen, kun elämässä muuttuu tärkeysjärjestys täysin. Se, että alat nauttimaan aivan erilaisista asioista kuin aikaisemmin ja vanha elämä on vain varjo menneisyydestä joka tuntuu jopa epätodelliselta, että olet voinut niin joskus elää. Kuulostaako tutulta?

Uskon, että monelle tämä vaihe tulee silloin kun perhe alkaa kasvamaan ja jälkikasvua tulemaan. Minulle ei kuitenkaan ole jälkikasvua ilmestynyt, mutta olisiko tämä jonkinlaista aikuistumista ja vanhenemista? En vain saa juomisesta ja rilluttelemasta mitään enää irti. Kun aloin tutkimaan itseäni enemmän noin vuosi sitten ja seuraamaan omia mielenkiinnostuksen kohteitani sain muokattua elämästäni luonnollisella tavalla omankaltaiseni. Ennen kadehdin ihmisiä jotka pystyvät irrottautumaan alkoholista ja juhlimisesta, mutta olin varma etten pysty siihen itse vaikka kuinka suuria ponnisteluita tekisin. Kun aloin seuraamaan omaa sydäntäni - niitä asioita jotka minua kiinnostaa ja joiden tekemisestä nautin, alkoi elämäni kuin itsestään muovautumaan tätä tilaa kohti.

Tuntuu, että en ole tehnyt suuresti töitä kun vähitellen juominen alkoi hiipumaan koska kaikki muu vei kiinnostukseni, aikani sekä energiani. Minulla ei ollut enää aikaa eikä varsinkaan kiinnostusta sellaisiin asioihin, joista en enää nauti. Eli siis alkoholiin, juomiseen ja baarielämään. Kun olin tajunnut tämän, alkoi myös sellaiset kaveriporukat tipahtelemaan elämästäni pois joita näin vain silloin kun joimme. Se on surullista, mutta uskon että parempi niin. On turha väkisin yrittää pitää kiinni sellaisista ihmisistä joiden kanssa sinulla ei ole mitään yhteistä. Vaikka ystäväpiirini on nykyään pienempi, on se sitäkin kallisarvoisempi ja "läheisempi". Minun on huomattavasti parempi olla ja helpompi hengittää kun saan keskittyä minulle tärkeisiin asioihin elämässäni eikä minun tarvitse roikkua holtittomasti "kaikessa" ja yrittää jollain tavalla suoriutua kaikesta menosta ja melskeestä - niistäkin jotka eivät minua palvele millään tavalla enää.

Ennen tosiaan suurin pelkoni oli joutua olemaan yksin kun muut ryyppää ja rellestää. Ensimmäiset kerrat olivat ahdistavia kun jättäydyin pois meiningeistä, mutta kohta huomasin nauttivani niistä illoista suunnattomasti. Ja tämä nautinto kasvoi kerta kerralta, niin utopistiselta kun se kuulostaakin. Olen oikeasti ollut ihminen joka on viihteellä riekkunut todella paljon. Se taisi joskus olla minulle jopa isoin asia elämässäni. Niinpä, surullista. Nykyään ei tunnu lainkaan pahalta hengata yksin Juhannusta tai juuri vaikka nyt Uudenvuodenaattoa, vaan olen enemmänkin oppinut nauttimaan pienistä asioista entistä enemmän. Tuntuu erittäin mahtavalta itseasiassa, etten ole riippuvainen kenestäkään muusta vaan osaan löytää iloni ja onneni yksinkin. Taito sekin, uskoisin. Toki parhain tapa viettää ilta esimerkiksi Juhannuksena on läheisten ystävien tai perheen kanssa esimerkiksi mökillä, mutta kännijuhlimisesta tms. en enää välitä. On kuitenkin valitettavaa todeta, että näitä ystäviä on liian vähän joiden kanssa rauhallinen illanvietto onnistuu. No, ehkä näistä minun rellestämiskavereistakin tulee aikanaan vanhoja ja he alkavat rauhoittumaan, ken tietää.

Tänään olin ensin koko päivän töissä, tuntui ettei se härdelli helpota laisinkaan. Työpäivän loputtua jäin vielä katsomaan työnantajani järjestämän ilotulituksen. Oli aika komea!

Tämän operaation jälkeen suuntasin autoni salille. Ei ollut ketään muuta lisäkseni; mahtavaamahtavaamahtavaa! En tiedä mitään parempaa kuin se, että saan yksin apinoida itsekseni salilla. Toisinaan se on osittain jopa pelottavaa, mutta osaan kuitenkin jo rentoutua ja keskittyä treenaamiseen enkä aaveiden metsästämiseen. Usein yksin ollessani kokeilen kaikkia sellaisia asioita, joita en välttämättä uskalla/kehtaa kokeilla muiden katsoessa -> sellaisia laitteita/liikkeitä joita en ole ennen kokeillut tai en ole varma kuinka niitä käytetään/kuinka liikkeet tehdään. Olen kuitenkin yrittänyt päästä eroon tästä pelkotilasta ja ihan rauhassa muidenkin läsnäollessa tehdä omia juttujani. Alussahan se oli kauheaa mennä salille jos oli paljon väkeä, tuntui että kaikki katsoi enkä pystynyt tekemään mitään.

Kun salilla olin kuluttanut tarpeeksi aikaa (jee opin uusia asioita paljonkin!), enkä suinkaan vain kuvaillut itseäni. Mietin myös, että en useinkaan treenaa meikit naamassa, mutta tällä kertaa en saanut pestyä niitä töiden jälkeen. Vaatteeni oli myös puolikiireessä aamulla napattu mukaan - joten ei kunnon salikamppeet mukana.

Loppuverryttelyn tein koiran kanssa lenkkeillen ja se olikin aika katastrofi lenkki. En tiedä miksi lähdin lenkkeilemään asutusalueelle, koska jos olisin ollut järkevä niin olisin mennyt ennemmin vaikka pimeään lähimetsään. Asutusalueella ihmiset ampuivat raketteja aivan vierestämme vaikka varmasti näkivät meidät - ja koira tietty pelkäsi. Tuntui, että jossain vaiheessa meidät saarrettiin ihan täysin enkä löytänyt "pakotietä" ulos että pääsisimme jotain reittiä mahdollisimman äkkiä kotiin. Koira pelkäsi vielä enemmän kuin aikaisempina vuosina, oikein tärisi ja yritti vetää kuin mikäkin kahjo. Suurin pelkoni oli, että jollakin tapaa koira pääsee irti ja lähtee karkuun. Pääsimme kuitenkin lopulta turvallisesti perille vaikka itse olin hieman skeptinen asian suhteen. Kun raketteja ammuttiin jokapuolelta alkoi koira jo sinkoilemaan minne sattuu ja 40 kilon vetäessä käsi oli hieman koetuksella. On muuten hevoshistoriasta apua tälläisessä tilanteessa, jotenkin ymmärtää pärjäävänsä isolle koiralle kun on sinkoilevaa 700 kiloista hevostakin taluttanut. Jotenkin se oma asenne sekä varmuus asian suhteen vaikuttaa tässäkin suuresti jonka koira vaistoaa. Olisi niin kätevä kun ei tarvitsisi koiria lenkittää näin Uudenvuodenaattona, mutta valitettavasti se on pakko. Yritin löytää vielä sellaisen ajan, ettei vielä ammuttaisi paljon raketteja mutta katinkontit. Onneksi se päivä vuodesta alkaa taas kohta olemaan ohi.

Kissatkin taitaa olla hieman hermona koska kumpikaan ei ole pyytänyt ulos vaan hakee hellyyttä ja läheisyyttä koko ajan.

Kaiken tämän episodin jälkeen kävin suihkussa ja vietin loppu aattoillan suihkunraikkaana. Illan eväisiin kuului Novellen Plus Sinkki -pullo sekä patonki salaatinkastikkeella. Avót ihanaa! Joku saattaa pitää mun mielitekoja hieman kummallisena, mutta ihan sairaan parasta. Ja tuo Novellen Plus Sinkki on kyllä ihan parasta - ja tämä ei ole kaupallinen mainos! :D

Mutta joo, hyvät Uudenvuodet kaikille ja juhlikaahan rauhallisesti! :) Toivotan kaikkea hyvää Teidän vuoteenne 2016! <3