Onko pikatreeni OK?

No onhan se.

Kävin eilen töiden jälkeen vetämässä tunnin treenin, joka on itselleni "pikatreeni". Salilla minulla menee yleensä tunti itse treenaamiseen + puoli tuntia alku- ja loppuverryttelyyn + venytyksiin. Nyt aikataulu oli siis minun kaavassani hyvin tiukka, mutta toki treenin saa tehtyä myös vieläkin tiukemmassa aikataulussa!

Tärkeintä on minusta se, että vaihtelee treenaustapaa. Se on tärkeää, että joka kerta ei tee asioita samalla kaavalla jotta voisi kehittyä. Niinpä vaikka yleensä tekeekin hieman pidemmän kaavan mukaan, niin on toisinaan ihan kannattavaa tehdä tehokkaasti mutta nopeammalla aikataululla. Mielestäni omaa kestävyyttä saa hyvin parannettua pidempiaikaisella treenillä jossa käyttää hieman pienempiä painoja, kun taas tehokkaan treenin saa tehtyä isoilla painoilla ja hieman pienemmillä toistomäärillä. Sama pätee aerobiseen liikuntaan; kestävyyttä pitkillä lenkeillä ja tehokas treeni esimerkiksi HIIT -treenin avulla.

Tänään siis huhkein kuin hullu. Toistomäärät olivat pienempiä kuin yleensä, mutta painot olivat ihan maksimissa - oikeastaan suurempia kuin ikinä ennen. Oli kyllä kiva tunne saada itsestään "kaikki ulos" ja olin aivan kuollut jo tuon tunnin jälkeen vaikka yleensä voimat riittävät melko hyvin loppuun asti.

Vaikka pikatreenistä on kyse, niin on tärkeää että tekee kuitenkin liikkeet kunnolla ja kärsivällisesti - eikä niin että koko treeni menee juoksemiseen paikasta toiseen. Mielestäni tärkeämpää on tehdä vähemmän liikkeitä ja hyvin - niin että viesti menee perille lihakseen asti, kuin se että yrittää räpeltää mahdollisimman monta eri liikettä tunnissa läpi.

Olen itse yleensä ollut sellainen perfektionisti. Eli kuvitellut mielessäni, että "en mene salille koska en kerkeä siellä olemaan tarpeeksi kauan tehdäkseni kunnon treenin". Olen kuitenkin havahtunut, että on oikeasti tärkeää pitää aktiivisena oli suorituksen kesto sitten 10 minuuttia tai puolitoista tuntia. Kaikki on aina kotiinpäin!

Jes. Hyvää maanantaita! :)

Hevosharrastuksen jättäminen

En ole blogiin kirjoittanut kertaakaan minulle rakkaasta harrastuksesta; hevostelusta. Olen nuoruudessa ollut kovakin heppatyttö, mutta se on olosuhteiden vuoksi jäänyt vähäiselle.

Minulle oli itseasiassa vajaan 5 vuoden ajan oma ponikin. Ei ratsu, mutta sellainen operaatio jota kehitin eteenpäin. Tämä oli aikaa jolloin kävin myös ratsastustunneilla, vuokrasin toisten hevosia sekä autoin ystäviäni heidän hevosiensa liikuttamisessa. Jouduin kuitenkin valitettavasti myymään ponini oman elämäntilanteeni vuoksi, johon vaikutti suuresti vanhempieni ero. Nyt myöhemmin onneksi tiedän, että poni pääsi ehdottoman hyvään kotiin.

Sen jälkeen oikeastaan koko harrastus jäi. Kaikki muuttui, eikä ollut enää mitään harrastuspaikkaa missä harrastaa. 18-vuotiaana elämässäni oli myös niin paljon kaikkea muuta, etten oikeastaan ehtinyt hevosia haikailemaan. Se oli sitä aikaa, jolloin en oikeastaan harrastanut mitään ja lihoinkin todella paljon. Onneksi se on mennyttä aikaa, ja olen saanut itseni taas kuntoon niin fyysisesti kuin henkisesti. Liikunnan ilo on palannut. Nuoruudessani en oikeastaan harrastanut liikuntaa juuri muussa muodossa kuin hevosia liikuttaen/tallilla hengaten. Harrastin hevosia yli 10 vuotta.

Oikeastaan olen nyt jälkeenkin päin yrittänyt etsiä paikkaa missä harrastustani voisin jatkaa. Pari olenkin löytänyt, mutta ne ovat valitettavasti olleet itselleni huonoja paikkoja. Tästä tulenkin oikeastaan aiheeseen, josta aloin kirjoittamaan. Olen viimeiset pari vuotta etsinyt mukavaa paikkaa, jossa voisin harrastaa perusheppailua; mutta sellaista ei vain ole löytänyt. Nyt pohdin, että onko hevosharrastukseni tullut tien päähän koska en jaksa enää. Jotenkin tajuan, että se ei ole tällä hetkellä realistinen haave eikä tule tapahtumaan. Satutan vain mieleni aina uudelleen ja uudelleen. Olen jopa pohtinut ratsastustavaroideni myymistä, koska mitäs ne tuolla nurkissa pyörii käyttämättä. Vihaan ylimääräistä roinaa, mille ei ole mitään käyttöä. Mutta pelkään kuitenkin katuvani sitä, jos kuitenkin löydän hyvän paikan jossa harrastaa.

Olen 3 paikkaa käynyt läpi viimeisen kahden vuoden aikana. Ensimmäisessä lopetin, koska meidän arvot eivät omistajan kanssa käyneet lainkaan yksiin. Hän halusi että hevoset ratsastetaan väkisin sahaamalla muotoon - mihin minä en taas ryhdy laisinkaan. Toisessa paikassa lopetin, koska hevosta ei ollut lainkaan koulutettu vaikka oli vanha - juoksi vain mahdollisimman lujaa kenttää ympäri. Tämä oli omistajalle ihan ok, "se on aina ollut tuollainen älä siitä välitä". Ja jostain kumman syystä omistaja ei itse suostunut hevosella enää laisinkaan ratsastamaan. Sellaisesta en ala maksamaan, koska se oli joka kerta sellaista taistelua ettei siitä nauti. Voi myös olla, että kyseinen hevonen oli sairas ja juoksi karkuun kipua.

Viimeisessä paikassa oikeastaan viihdyinkin. Tunsin vihdoin, että omistaja olisi täysipäinen ja järkevä. Kävinkin siellä noin 4 kuukautta, eikä minun mielestäni ongelmia ollut. Toivon toki, että minulle sanotaan päin naamaa jos olen sellainen ihminen joka ei miellytä jostain syystä. Yritin tehdä kuitenkin hommat paremmin kuin hyvin, mutta kiitos siitäkään ei ollut kovin kummoinen. Hevonen siirtyi sairaslomalle, ja tämän jälkeen omistajasta ei ole kuulunut mitään. Harmilloista, mutta en itse viitsi pommittaa viestiä kuin heikkopäinen jos apuani ei vaan kaivata. Tarjosin omistajalle hoitoapua hevosen sairasloman ajaksikin, koska minulle ratsastaminen ei ole tärkein asia hevostelussa. Hän vastasi viestiini, mutta ei kuitenkaan vastannut mitään tähän asiaan. No just. Ja tämä viesti oli häneltä viimeinen. Hevosen sairaslomasta on aikaa nyt kuukausi eikä hänestä ole kuulunut sen kummemmin mitään.

Nyt olen sitten kahden vaiheilla, että jatkanko uuden paikan etsimistä vai en. Asun pienellä paikkakunnalla, joten lähipaikat ovat taidettu jo koluta läpi. Ihanne matka olisi noin 20km/suunta, sen pidemmälle ei ole oikein enää järkeä lähteä. Liikuttamisesta/vuokraamisesta en myös opiskelijabudjetilla pysty maksamaan hurjia summia, joten työnteko pitäisi olla se asia jota omistaja arvostaa. Painava syy on myös se, että en jaksa enää kiintyä hevoseen koska kuitenkin joudun siitä aikanaan luopumaan. Olen huomannut, että tässä hommassa on kasvanut jonkinlainen suojakuori ympärilleni. On myös jotenkin todella paljon hankalampaa harrastaa toisten hevosilla. Oma on aina oma. Jos esimerkiksi mielipiteenne jostain asiasta eroavat suuresti, on hankala tehdä niin kuin omistaja sanoo vaikka oma järki sanoisi jotain aivan muuta.

Olen myös pohtinut omaa aikaani; ehkä on vain todettava että ei ole aikaa tällä hetkellä. Kun olen päivät koulussa, 2-3 vuoroa viikossa töissä niin vapaa-aikaa ei oikeasti jää paljon, kun ottaa huomioon että myös kotona pitää tehdä koulujuttuja. Aikaa kuitenkin tallihommissa siirtymineen menisi noin 4 tuntia. Lisäksi tästä syystä minulle ei jäisi aikaa harrastaa liikuntaa muissa muodoissa; en ehtisi salille enkä hölkkäämään. Elämä on valintoja, ja tällä hetkellä valintani taitaa valitettavasti olla se, että hevostelu jää ulkopuolelle elämästäni. En vain ehdi, ei ole paikkaa enkä ole varma jaksanko edes. Jatkuvat vastoinkäymiset ovat jotenkin vieneet oman kiinnostuksen. Ehkä haluan vihdoin keskittyä niihin harrastuksiin, joissa kehittymisessä minulla on oma päätäntävalta & vastuu eikä minua riepotella olosuhteiden mukaan miten sattuu. Jos haluan lähteä salille - lähden jne., kun taas hevostelun ajankohtaa et saa määrittää itsellesi sopivaksi.

Tämä on rankka päätös, koska tämä harrastus on ollut minulle aina rakkain. Olen ollut kateellinen niille ihmisille, jotka rakastavat jotain harrastusta mitä saavat tehdä 24/7 jos vain haluavat. Esimerkiksi juoksu, kuntosali jnejne. Itseäni ei ole aikaisemmin kiinnostanut mikään muu, kuin tämä ratsastus jonka toteuttaminen ei sitten olekaan ollut niin helppoa. Toisaalta toivoisin, että löydän samanlaisen palon ja intohimon johonkin muuhun harrastukseen. Sellaista on kyllä todella hankala löytää, koska sydän haikailee aina hevosia. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen pikku hiljaa aina enemmän ja enemmän tykästynyt salitreeniin sekä luonnossa hölkkäämiseen. Ehkä alan keskittyä näihin - jolloin toivottavasti tämä unohdettu harrastus häipyy mielestäni pikkuhiljaa. Hevostelu on vielä sellainen harrastus mitä on kovin vaikea toteuttaa. Se vie aikaa ja rahaa, ja esimerkiksi tallille lähteminen on todella paljon hankalampaa kuin salille lähteminen. Salille lähdetään silloin kun itselle sopii ja on sellainen fiilis, kun taas hevostelussa mennään hevosen ja omistajan ehdoilla. Salireissusta selviän myös yleensä 2 tunnissa, kun taas hevosteluun menee aikaa puolet enemmän.

Ja se ei välttämättä tarkoita sitä, että jos lopetan harrastuksen nyt ettenkö voisi sitä enää ikinä aloittaa uudelleen. Aika näyttää.

Näihin tunnelmiin osittain haikein mielin. Vaikka periaatteessa mikään ei muutu mihinkään, koska en ole vuosiin säännöllisesti harrastanut hevosia koska nämä "diilit" ovat aina kaatuneet parin kuukauden jälkeen johonkin.

Sairaan väsynyt

Heippa! ♥

On ollut pari päivää postauksien osalta hiljaista, anteeksi. Olen ollut vain jotenkin todella väsynyt ja loppu. Olen koulun ohella pääasiassa köllötellyt kotona; koska veto on ollut aivan pois. En oikein tiedä mikä minua vaivaa, koska nyt esimerkiksi olen nukkunut 9 tuntia ja väsyttää edelleen ihan sairaasti. Mutta kai se on tämä koulustressi sekä pitkät koulupäivät, vapaapäivät ovat kortilla koska nyt viikonloppuna olen esimerkiksi molemmat päivät töissä. Kun tähän yhdistää vielä muun elämän niin en yhtään ihmettele, että alkaa into loppua.

Tämä ilma vaikuttaa varmasti myös. Tuossa ylhäällä on kuva lokakuulta, silloin oli vielä niin ihanaa. Lokakuu oli kaunis, aurinkoinen ja melko lämmin. Muistan, että fiilikseni oli todella hyvä, iloinen ja onnellinen. Sain itsestäni paljon irti ja oikeastaan jopa rakastin syksyä. Nyt marraskuussa kaikki on kuitenkin toisin. Olen niin tympiintynyt jo ikuiseen pimeyteen.. Jotenkin tämä koko kuukausi on mennyt ihan koomassa; jatkuvaa sadetta ja pimeyttä. Kai mieli alkaa jo sanomaan, että saisi riittää.

Joten isoin joululahjatoiveeni olisi: Lunta pysyvästi! Fiilis on ihan erilainen silloin.

En ole valitettavasti saanut itseäni tuonne ulos hölkkäämäänkään, niin mukavaa kuin se onkin. Ei ole vain ollut yhtään sellainen energinen olo, että siitä tulisi yhtään mitään. Koiran kanssa toki olen ulkoillut, mutta niiden lenkkien jälkeen ei ole kuraiset ja pimeät metsäpolut enää huvittaneet. Salilla olen käynyt, sinne olen lähtenyt jotenkin paremmalla mielellä. En tiedä johtuuko se siitä, että saa olla sisätiloissa vai että salilla liikunta tapahtuu hieman "pienemmissä sykleissä" eikä tarvitse tunnin kestävyyttä kuin esimerkiksi hölkkälenkki. Koska tuntuu, että minusta ei tämän fiiliksen kanssa siihen olisi - mutta salitreeni tekee taas "jaksamiselle" ihan hyvää.

Olenkin tyytyväinen, sillä tuntuu että olen salitreeneissä kehittynyt hieman! Vaikka en olekaan kerennyt kauhean tiuhaan käymään, mutta aina kun käyn niin yritän tehdä intensiivisesti maksimipainoilla antaen kaikkeni. Joissakin liikkeissä huomasin edistystä kun suuremmat painot eivät tuntuneet "enää missään" ja esimerkiksi leuanveto oli helpompaa kuin aikaisemmin. Huomaan itsessäni myös ulkonäöllisiä positiivisia muutoksia.

Että vaikka mieli on väsynyt, niin periksi en suinkaan ole antanut projektin suhteen. Ruokavalio on myös pysynyt hyvin puhtaana, sillä aion testata kuinka sokerin jättäminen pois ruokavaliostani vaikuttaa aineenvaihduntaan sekä ruoansulatukseeni. Tuntuu, että vatsa menee aina täysin jumiin kun syön vähänkään epäterveellisesti. 

Koulu on ottanut todella ison ajan elämästäni ja energiastani, että pitkien koulupäivien jälkeen olen ihan raato. Odotan jo kovin joululomaa, lähdemme silloin Lappiin. Saan hieman hengähtää ja rentoutua.

Sain heräteltyä vanhan kamerankin henkiin, mutta akussa taitaa olla vikaa. Tässä arvon siis että ostanko kokonaan uuden kameran vai yritänkö ostaa tuohon uutta akkua.

Tsemppiä teille omiin aherruksiinne!

 

Kuinka ruokavalio vaikuttaa olotilaan?

Olen itse huomannut, että kuinka paljon puhdas ja terveellinen ruokavalio oikeasti vaikuttaa omaan jaksamiseen, mielialaan sekä energiatasoon.

Silloin kun olin yli 10kg lihavampi kuin nyt ja söin todella epäterveellisesti niin olin koko ajan väsynyt, äreä ja kiukkuinen. Minulle iso juttu oli silloin selvitä pelkästään 6 tunnin työpäivästä, sillä sen jälkeen en jaksanut tehdä mitään fyysisesti kuluttavaa vaan lähinnä makoilin   kotona ja söin hieman lisää. Ei ollut halukkuutta tehdä mitään ylimääräistä, sillä olo oli koko ajan raskas sekä väsynyt.

No enpä yhtään ihmettele nyt jälkeen päin kun miettii miten söi. En kiinnittänyt ruokavalioon juuri lainkaan huomiota, vaan söin sitä mitä teki mieli. Ja kun itsensä on totuttanut epäterveelliseen ruokaan, niin voitte kuvitella että ne mieliteot eivät koostuneet mistään kasviksista ja muusta terveellisestä vaan jostain ihan muusta. Oikein karmii ajatus jos tarvitsisi nykyään alkaa syömään samalla tapaa.

Olen tyytyväinen, että olen saanut ruokatottumukseni käännytettyä hyvinkin terveelliseksi. En tarkoita tällä, ettenkö ikinä söisi mitään epäterveellistä mutta pääasiassa suosin puhdasta ruokaa. Kaikista iloisin olen, että minun ei tarvitse väkisin kituuttaa millään dieetillä - vaan syön niitä ruokia jotka oikeasti maistuvat mielestäni hyvälle. Tämä ruokavalio ei ole minulle siis pakkopullaa, vaan sitä on helppo ylläpitää koska oikeasti pidän ruuasta mitä syön. Pyrin suosimaan kasviksia, kanaa, kalaa sekä hyviä hiilihydraatteja. Minun ei tarvitse nähdä paljon vaivaa ylläpitääkseni ruokatottumuksiani, sillä en pidä roskaruuasta, eineksistä tai muusta prosessoidusta ruuasta. Ne eivät maistu minusta hyvälle, joten en myöskään niiden perään haikaile. Ainoa pahe minulla on suklaa, jonka eteen joudun tekemään töitä etten siihen sorru.

Huomaan kuitenkin olossani heti, jos olen lipsunut paljon ruokailutottumuksistani. Esimerkiksi en paljon syö pastaa tms., mutta kun syön niin olostani tulee heti väsynyt ja jotenkin veltto, tuntuu turvonneelta ja jotenkin huonolta. Tämä vaikuttaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuntuu, että ei jaksa innostua asioista vaan olemus on sellainen väsynyt, laantunut ja apaattinen. Kun taas syön terveellisesti olen paljon iloisempi, energisempi ja tehokkaampi. Olotila on huomattavasti parempi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jaksan tehdä asioita, liikunta tuntuu hyvälle ja treenit kulkevat hyvin, innostun pienistä asioista ja jaksan olla aidosti iloinen.

On jännä kuinka pienet asiat vaikuttavat näin suuresti. Luulen, että teistä kaikki eivät allekirjoita tätä asiaa tai usko siihen. Minäkään en ymmärtänyt ihmisten hehkutusta asiasta ennen kuin päätin itse kokeilla. Uskon, että sen ymmärtää kun on kokenut nämä molemmat olotilat. Te ymmärrätte varmasti ketkä olette remontoineet ruokavalionne kuntoon, mutta varmasti on myös niitä ihmisiä kenelle edelleen on hankalaa ylläpitää terveellistä ruokavaliota. Kyllä minunkin tekee välillä mieli kaikkea epäterveellistä ja toisinaan en katso lainkaan mitä suuhuni isken - mutta olotila on myös heti sen mukainen ja kestää pari päivää, että se lähtee pois. Sitten olo on taas aivan erilainen ja energinen kun on päässyt takaisin omaan normaaliin ruokavalioon.

Mitä mieltä te olette, kuinka ruokavalionne vaikuttaa omaan jaksamiseenne? Oletteko yrittäneet tehdä muutoksia ja millaiset ovat olleet tulokset?

Pieni muutos elämäntavoissa tekee ihmeitä!

Oho. Blogia aloittaessani ja aloituskuvia lisätessäni pohdin että laitan ennen-jälkeen kuvia noin pari kertaa kuukaudessa. Uteliaisuuteni vei kuitenkin voiton, sillä otin mielenkiinnosta nyt uudet kuvat vaikka elämäntaparemonttia on takana alle viikko! Eli paljon ei ole vielä voinut tapahtua, mutta olo on kevyempi koska olen syönyt paljon terveellisemmin sekä olen myös liikkunut enemmän, mutta en todellakaan niin paljoa kun on ollut suunnitelmissa. Esimerkiksi salitreeni jäi viime viikolla yhden kerran varaan koulukiireiden vuoksi.

Aamupaino huiteli siinä 64kg kohdilla, tavoite on siis se 60kg. Aloittaessa aamupaino noin viikko sitten paino oli 66kg, joten selväähän se on että nesteitä on lähtenyt liikenteeseen. Kovin paljon läskiä ei ole voinut tässä ajassa vielä kuihtua, eikä toivottavasti lihastakaan.

Olen kuitenkin aivan ihmeissäni kuinka nopeasti tälläinen pienikin muutos tuo tuloksia. Näillä kuvilla todistin itselleni että se, että minulla on turvonnut olo sen jälkeen kun syön epäterveellisesti ei ole vain tunne - vaan todellakin olen silloin turvonnut. Laihtua/kiinteytyä tässä ajassa ei voi paljoakaan, mutta kuvissa on silti huomattavasti muutosta nähtävissä mielestäni.

Ensimmäinen kuva on otettu keskiviikkona 18.11.2015 ja jälkimmäiset kuvat eilen 23.11.2015!

Selvästi sellainen turvonnut pöhöttyneisyys on lähtenyt osittain pois. Vyötärö näyttää ainakin tiukemmalta kuin mitä aikaisemmissa kuvissa. Vatsa ja jenkkakahvat ovat minulle olleet aina se ongelma - ehkä niistäkin päästään tästä pikku hiljaa eroon!

Pahoittelen huonoja kuvia. Tämän viikon aikana tilaan itselleni uuden kameran, jolloin blogin kuvien taso paranee ja näin ollen saan tuottaa sellaista sisältöä mitä teille haluaisinkin esitellä.

"Jatkossa voi olla ilman hampaita hankala ruokailla."

 

Luin aamulla kuntamme paikallislehteä, ja tämä tuli heti ensimmäisellä aukeamalla vastaan.

Miksi ihmeessä ihmisten tarvitsee olla niin ilkeitä ja suvaitsemattomia?  Tottakai ymmärrän, että on asioita jotka harmittavat ja saavat pahanmielen MUTTA voisikohan asiat ilmaista hieman nätimminkin? Epäilen, että elämässä on suurempiakin ongelmia kuin se, että jonkun koira syö kissan ruuat. Eläimet kulkevat kuitenkin niin vaistojen varassa, että eivät ymmärrä mikä ruoka on kenenkin - vaan "kaikki" ruoka on otettava vastaan jotta luonnossa selviää hengissä. Tai eihän ne luonnossa hengaile - mutta eläimellä on eläimen vaisto kun aikanaan on joutunut selviämään hengissä omin avuin. Vahinko sattuu, that's it.

En ymmärrä miksi tätä vihaa pitää viljellä ympärilleen, miksei voida kaikki yrittää elää sovussa ja löytää järkevä ratkaisu asioihin? Miksei asioita voi sanoa nätisti ja löytää toimintapa johon kaikki ovat tyytyväisiä? Esimerkiksi minun koira söi sinun kissan ruuat - ostan sinulle uudet ruuat pahoittelun kera ja kaikki ovat iloisia.

Minusta on todella lapsellista, että jollain tapaa (eläinrakas?) ihminen huutelee lehdessä, että katkoo jonkun koiran hampaat koska se on syönyt hänen kissansa ruuat.

Oikeasti nyt valoja ihmiset.. Järki päähän..

Turhautuminen tunnilla

Istun kirjanpidon tunnilla ja mulla on ihan hirveen levottomat jalat! Tekis mieli alkaa kyykkäämään keskellä luokkaa tai seistä päällänsä. :D

Itsekseni nauroin, että mitä jengi mahtais ajatella? Jos yhtäkkiä alkaisikin tekemään jotain ihan päätöntä.

Kuka määrittelee mikä on normaalia ja mikä ei? Miksi ihmisillä on tietyt tavat käyttäytyä ja pohdimme aina niin tarkkaan mitä voimme ja mitä emme voi tehdä? Varsinkin suomalaiset ovat kovin kankeaa kansaa eivätkä ikinä tee mitään repäisevää.

Harmillista. 

Aamurakkaus

Olen niitä ihmisiä, joille aamut ovat olleet aina hankalinta aikaa vuorokaudessa. Olen aina valvonut yömyöhään ja aamuisin on ollut todella hankala herätä.

En tiedä onko minusta tullut vanha, vai onko kelkka kääntynyt elämäntapojen vuoksi mutta omaksi ihmetyksekseni joudun vihdoin todeta; alan jopa tykkäämään näistä aamuista! Ihan oikeasti!

Kun olin vielä huonommassa kunnossa noin neljä vuotta sitten, nukuin aina niin kauan aamuisin kuin mahdollista. Käytännössä nousin suoraan sängystä ja lähdin aivan räjähtäneenä töihin. Torkutin niin kauan kuin mahdollista, ja heräsin vasta sitten kun oli oikeasti pakko. En syönyt siis aamuisin aamupalaa, en juuri meikannut vaan lähtö tuli kirjaimellisesti heti sängystä noustuaan.

No kuten voitte kuvitella, ne aamut eivät olleet kovin nautinnollisia. Oloni oli sellainen kuin olisi ollut kauheassa krapulassa. Jotenkin tuskainen ja pahaolo; aamuisin oksetti usein. Mitään ei todellakaan tehnyt mieli laittaa kurkusta alas, vaan ainoa mieliteko oli se että olisin voinut maksaa lukemattomia summia siitä, että pääsisin vain takaisin nukkumaan.

Onneksi se on mennyttä elämää. Tottakai nykyäänkin nautin niistä aamuista, kun saan nukkua niin kauan kuin haluan. Aikaiset aamut eivät kuitenkaan ole minulle enää (onneksi) ongelma, koska se haittasi suuresti arjesta selviytymistäni. Meillä on paljon aamuja jolloin 8 pitää olla jo 45 kilometrin päässä koulussa, joten herääminen tapahtuu 5-6 välissä.

Mutta oikeastaan jopa nautin näistä aamuista nykyään. Herään mahdollisimman aikaisin, jotta saan rauhassa herätä. Minusta tulee aivan liian kiukkuinen, jos nousen suoraan sängystä ja lähden heti matkaan. Tarvitsen aamulla hieman miettimisaikaa, jolloin juon aamukahvini rauhassa ja pohdin tulevan päivän kulkua. Ilman aamukahvia ei ole syytä lähteä minnekkään!

Näiden lisäksi syön aamupalan (pyrin syömään puuron) ja laitan itseni kuntoon. Myös sellaisina aamuina (vähintään) lenkitän koiran, kun mies lähtee myös töihin. Sellainen aamu oli tänään. Kuinka mahtava tunne oli lähteä tuonne pakkasilmaan narskuvalle lumelle kenkimään. Unihiekat varisi silmistä heti ja tuli jotenkin sellainen todella onnellinen, hyvä fiilis. Oli vielä pimeää, mutta lumi valaisi kauniisti. Muita ihmisiä ei juuri ollut liikkeellä - vain minä ja koira.

Nyt juon rauhassa aamukahvini ja pikku hiljaa lähden kouluun päin. Uskon, että tähän aamurakkauteeni on suureksi osaksi vaikuttanut oma asenne, terveelliset elämäntavat sekä riittävä lepo. Se on hyvin tärkeää, että menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan jotta saa riittävästi unta ja keho lepoa. Näin jaksaa aivan eri tavalla arjen askareet. Ja eikös se myös ole "vanhuuden" oire, että alkaa heräilemään aamuisin aikaisemmin ja jopa nauttii siitä jollain kierolla tapaa? ;)

Reipasta maanantaita, yrittäkää selviytyä omasta arjestanne! :)

Ps. Tuli mieleen tästä postauksesta eräs kesä, jolloin mulla oli valehtelematta JOKA AAMU herätyskello soimassa suht aikaisin; jotta olisin lähtenyt aamulenkille. Arvaa lähdinkö yksikään aamu? No en, vaan nukkuminen vei voiton. En tästä kuitenkaan mitään oppinut tai antanut periksi, vaan tein sen joka päivä uudelleen.. "No huomenna menen oikeasti".. Ja en vain ikinä mennyt, tosi järkevää itsensä kiusaamista. :D

Ihana vapaapäivä

Uskoin vielä eilen, että minulla on tänään työpäivä. Olin kuitenkin tulkinnut työvuorolistaa väärin, joten mikä ihana yllätys kun työkaveri kävi asiasta huikkaamassa: Vihdoin ensimmäinen vapaapäivä noin kolmen viikon jälkeen!

Tosiaan arkipäivät olen koulussa melko pitkälti. Jaksot vaihtelee todella paljon, välillä on todella raskasta mutta välillä saattaa olla vai 4 päivää viikossa koulua. Tämä jakso on kyllä ollut yllättävän rankka ja on saanut todella tehdä kurssien eteen töitä jotta saa ne suoritettua kunnialla läpi. Kun tähän yhdistää vielä 2-3 työvuoroa/viikko (pääasiassa viikonloppuisin mutta välillä myös arki-iltaisin) niin vapaa-aika on toisinaan melko vähällä. Ja silloin se vähäinenkin aika menee kotona koulutehtävien kanssa taistelemiseen, koiran ulkoiluttamiseen, omaan liikkumiseen sekä nukkumiseen. Eli sellaista 'olen tässä nyt vain enkä tee mitään' -hengailuun ei juuri jää aikaa.

Tämä vapaapäivä tuli siis hyvinkin tarpeeseen. Vaikka olen aika suorittaja ihminen ja kaipaan tekemistä sekä projekteja, niin on todella tärkeää ottaa myös itselleen aikaa ja vain olla. Mutta en varmasti osaisi olla kotona 24/7 esimerkiksi työttömänä tekemättä mitään. Valehtelematta viimiset 5 vuotta olen koko ajan elänyt sellaista arkea että opiskelen ja käyn töissä. Olen oppinut, että olen persoona joka kaipaa koko ajan jotain 'järkevää' ja hyödyllistä aktiviteettia. En osaa vain olla ja laiskotella. Vaikka sekin olisi oikeasti tärkeä taito oppia, koska jatkuva suorittaminenkaan ei ole hyvästä.

Tämä asia konkretisoituu niin, että nyt kun on koko päivä täysin vapaata niin osittain ahdistun siitä, että ei ole mitään suunnitelmia. Kun ei ole pakko mennä minnekkään tai pakko tehdä yhtään mitään, niin en osaa rauhoittua ja nauttia tästä vapaasta. Hermoilen vain, että mitä tässä nyt kannattaisi tehdä ja lopulta en saa aikaiseksi yhtään mitään. Parempi olisi siis vain suoraan rentoutua, nauttia vapaasta ja olla hyvällä omalla tunnolla tekemättä oikeastaan mitään. Turhaan siitä olisi stressiä ottaa, ja yritänkin opetella tavasta pois.

Aionkin näyttää koko päivän tältä - räjähtäneeltä. Jotenkin huvituttaa, että julkaisen tänne blogiin tälläisiä apinanpylly kuvia ihan hyvällä fiiliksellä. Tuntuu, että blogimaailmassa on tärkeää näyttää aina huolitellulta ja hyvältä, vaikka todellisuus on ihan toista. Epäilen, että meistä ei kukaan aamuisin herää kovin hehkeänä. Minä en aianakaan. Arvostan sitä, että ihmiset toisivat esiin oman aitoutensa.

Vihaan esittää jotain mitä en ole. Vihaan pinnallisuutta. En ymmärrä ihmisiä joiden tarvitsee laittautua 2 tuntia ennen kuin kehtaa lähteä minnekkään. Ja pyrin siihen, että vapaapäivinä en meikkaa. Tekee todella hyvää iholle sekä mielellekin. Olen kyllä arkisinkin laiska meikkaamaan, haluan olla luonnollinen joten arkimeikkiin menee aikaa noin 5 minuuttia. Vihaan pakkelikerrosta. Joten aion mukisematta julkaista tämän kuvan missä olen juuri herännyt, hiukset pörröisenä ja kauheat silmäpussit 10 tunnin yöunista huolimatta. Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät oman ainutlaatuisuutensa ja lakkaisivat miettimästä koko ajan miltä näyttää tai mitä muut ihmiset ajattelevat. Me olemme kaikki inhimillisiä epätäydellisiä olentoja omine virheineen ja ongelmineen.

 

Yön aikana oli satanut ensilumi. Toivon paljon, että se jäisi maahan mutta jotenkin epäilen. Maisema olisi paljon kauniimpi ja valoisuus olisi ehdottoman hyvä asia. Syksy oli hienoa aikaa lokakuun loppuun asti kun oli kauniita aurinkoisia päiviä. Kun kuukausi vaihtui marraskuuhun alkoi totaalinen pimeys. Kelloja siirrettiin niin pimeää tulee todella aikaisin. Myös sateet alkoivat marraskuussa ja oikeastaan koko kuukauden on satanut ainaki täällä päin Suomea. Olen jotenkin niin kyllästynyt tähän, että talvi olisi tervetullut jo. Hieman lunta ja pakkasta joku -10 astetta olisi hyvä, niin että lumi ei sulaisi mutta olisi vielä inhimillisen lämmintä.

 

Aamun aloitin juomalla aamukahvin rauhallisesti ja selailemalla Fitfashionin blogeja.  On oikeasti ihan mahtavaa aloittaa aamu niin, että ei ole kiire minnekkään. Aamuisin aamukahvit menevät aika juoksukahveiksi ja muutenkin arkiaamut ovat yhtä sähläämistä minulla.

Tänään ajattelin, että lähdetään koiraherran kanssa tarpomaan lumiseen metsään. Martti rakastaa vapaana olemista sekä lunta ylitse kaiken. Ajattelin laittaa musiikit soimaan ja ottaa pari hölkkäaskelta fiiliksen mukaan. Illalla ajattelin mennä salille vetämään jonku tappotreenin keskittyen käsiin, vatsaan sekä selkään.

Jos illalla on vielä sellainen olo, että ylimääräiseen om energiaa niin voisin siivota hieman tätä taloa sekä lukea tuleviin kokeisiin.

 

Hyvää sunnuntaita! Mitä teillä on mielessä?

Syömishäiriöt kummittelevat vielä monen vuoden jälkeenkin

Minulla on ollut viimeiset pari päivää hyvin ahdistavaa ja hankalaa aikaa. Joudun käymään sellaisia asioita läpi päässäni, mitä en haluaisi enkä jaksaisi. Haluaisin, että asiat olisivat toisin. Asia ei oikeastaan ole välttämättä monellekaan kovin iso juttu; mutta minulle on elämässäni todella isokin kriteeri kuinka elämäni haluan viettää sekä millaisen ihmisen kanssa.

Mä vihaan näitä ahdistuksen tunteita ihan sairaasti. Tuntuu, että en osaa käsitellä niitä aina järkevällä sekä aikuismaisella tavalla. Sellaisella tavalla, jolla haluaisin asiat käsitellä. Tahdon tyyneyden ja rauhallisuuden itseeni, mutta sisälläni kihisee tunteiden vuoristorata. Sekamelska ja epäjärjestys kirjaimellisesti. Tunnen sen palan kurkussa, en saa henkeä ja sydämeen vihloo kuin joku hakkaisi puukolla. Mietin, että mitä järkeä elämässä on tai miksi edes ylipäätänsä olen elossa kun en osaa täällä "oikealla" tavalla elää. Ihan todella todella outoja ajatuksia, koska yleensä olen se iloinen ja onnellinen persoona.

Toisinaan vaan tulee näitä ahdistuskausia ja ne vievät minut mukanaan. Saan oikeasti taistella vastaan. Tuntuu, että yritän niin paljon mutta silti olen näin voimaton asioiden edessä. En osaa käsitellä näitä ahdistuksia pois, koska tiedän että niin kauan kun ahdistuksen lähde ei tule elämästäni poistumaan, niin ei tule myöskään ahdistukseni. Ahdistus tulee vain sellaisesta asiasta, jolle en voi tehdä mitään. En voi määrittää sitä, vain toinen ihminen voi. Ja minä taas en voi määrittää toista ihmistä. Niin kauan minun on kannettava ahdistusta mukanani. Toivon, että opin suhtautumaan siihen paremmin ja näin saisin ahdistustani hieman enemmän kuriin. Eniten toivon, että tämä ahdistuksen aihe poistuisi elämästäni kokonaan. En vain usko siihen, että se poistuu.

Minulla on ollut vaikea nuoruus, ja onnistuin rypemään jonkinlaisen syömishäiriökierteenkin läpi. En ala sitä tässä postauksessa avaamaan lisää, mutta voin toki siitä aikanaan kertoa. On vain pelottavaa, että ne oireet nostavat päätään vielä näin monen vuoden jälkeenkin; vaikka koen olevani parantunut siitä melkein kokonaan. Jotkin asiat ovat arjessa edelleen vaikeita ja löydän tietynlaisia ominaisuuksia itsestäni. Eniten nämä asiat nostavat päätään silloin, kun voin henkisesti huonosti.

Nyt kuitenkin ahdistuksen iskiessä olen laittanut itseni jonkinlaiseen nälkälakkoon. En siis tarkoituksella, sillä tottakai tiedän että se on tyhmää JA IHMISEN ON SYÖTÄVÄ. En halua paluuta menneisyyteen, en halua laihduttaa epäterveellisesti tai muutenkaan ruoskia kehoani. En todellakaan. En vaan saa kurkusta mitään alas (huom. olen kyllä väkisin tunkenut, mutta vähemmän olen syönyt kuin normaalisti). eikä tee mitään mieli. Ruoka lähinnä ällöttää. Tuntuu kevyemmältä ja paremmalta kun ei ole syönyt itseään ihan ähkyyn. Lisäksi olen pari kertaa käynyt kakomassa vessassa yrittäen oksennusta; mutta eipä ole mitään tullut (onneksi) koska ennen tätä en ole hetkeen syönyt mitään. Tulee vain sellainen olo, että nyt tulee ylös ja on pakko päästä yökkäämään. Ja jollain kierolla tapaa saan siitä hyvän olon tunteen aikaiseksi.

Tiedän itsekin, kuinka tyhmältä se kuulostaa. Sitä ei välttämättä ymmärrä ihminen, joka asiaa itse ei ole kokenut. Toivon, että tämä ahdistus menee ohi ja saan pidettyä pääni kasassa. Siihen asti yritän ainakin syödä normaalisti ja saada nämä oksennuskohtauksen hiipumaan. Heti tämän jälkeen on vain jotenkin helpompi olo olla.

Muuten menee ihan hyvin. Liikunta on yksi asia jolla olen saanut purettua raivoani hyvin. Ehkä tämä tästä.

Pohdintaa epäonnistumisesta

Olen lähiaikoina miettinyt paljon ihmismielen käyttäytymistä. Tai lähinnä omaani. Miksi se käyttäytyy eri tilanteissa tietyllä tavalla. Tästä voi oppia yllättävän paljon, kun tarkkailee itseään ja omaa käyttäytymistään. Osaa ehkä paremmin ymmärtää tietynlaiset syy-seuraussuhteet tekemilleen/ ajattelemilleen asioille. Ymmärtää, miksi ajattelee juuri niin kuin ajattelee ja millaiseen käyttäytymismalliin nämä ajatukset sinut ajavat.

Toisaalta olen aina ollut kova tutkailemaan ympäristöäni sekä ympärillä olevia ihmisiä. Asiakaspalvelutyössä ihmisten lukemisen taito on kasvanut yllättäviin sfääreihin, tiedän suunnilleen mitä toiset ajattelevat ennen kuin avaavat edes suunsa. On jännä seurata, kuinka erilaiset tilanteet laittavat eri ihmiset toimimaan. Tästä saa yllättävän paljon irti asioita, joista voi ottaa oppia myös itse!

Lähiaikoina olen miettinyt omaa epäonnistumistani. Olen aina ollut tarmokas sekä sisukas, osittain jopa periksiantamaton. Mutta en kuitenkaan ole ikinä epäonnistuessani koonnut itseäni saman tien ja jatkanut taistelua entistä kovemmin. Kun kaadun, ryven pohjalla hetken aikaa miettien asioita. Kai jollain tapaa keräten voimaa uuteen koitokseen tai miettien, että mitä tässä olisi järkevintä tehdä.

Mietin, että eikö olisi helpompaa saman tien epäonnistuessaan alkaa taistelemaan vastaan vaan entistä lujemmin? Tehdä entistä enemmän töitä omien päämääriensä eteen tietäen, että jokin päivä tulen ne saavuttamaan kunhan jaksan tehdä paljon niiden eteen töitä. Miksi kaadun ensin, ryven itsesäälissä, koen huonommuuden tunteita ja sitten vasta pikkuhiljaa kerään itseni?

Annan esimerkin. Viime viikkoina olen koulussa reputtanut tyylikkäästi kaksi mekaniikan koetta. Masennuin tästä vastoinkäymisestä suuresti, ja jopa mietin jo pienessä mielessäni että mitä järkeä minun on koko koulua käydä kun olen näin tyhmä. Mietin, että pitäisikö jopa koulu jättää kesken, koska en kuitenkaan pääse ks. kurssista läpi. Asia harmitti siis todella paljon ja olo oli hyvin voimaton, epätoivoinen. Pohdin, kuinka ikinä tulen pääsemään niistä läpi.

Eilen kuitenkin kävin uusimassa kokeet. Aihe oli toki minulle hankala, mutta pääsin läpi! Ei se niin hankalalta tuntunutkaan. Ja tässä onnenhumussa mietin jo, että todellako päässäni pyöri ajatuksia ettei minusta ole tähän tai että koulu pitää lopettaa yhden epäonnisen kurssin vuoksi. Miksi en pysty ajattelemaan järkevästi ja loogisesti epäonnistuessani; miksi alan heti sättäämään asioiat jossain ihme paniikinsekaisissa tunteissa? Miksi minulle ei tullut heti sellaista taistelutahtoa, että nyt treenataan entistä kovemmin ja seuraavalla kerralla pääsen kokeista läpi ilman ongelmia.

Uskon, että nämä huonommuuden tunteiden aiheuttajat löytyvät menneisyydestäni melko pitkälti. Koulukiusaamisen ja muiden epäonnistumisten vuoksi olen tuntenut oloni jotenkin surkeaksi koko nuoruuteni. Tuntuu, että koko yhteiskunta teki minulle selväksi kuinka en kuulu porukkaan ja olen surkea, huonompi kuin muut. Että en osaa mitään, ja turha minun on edes opetella koska olen näin huono. Huono itsetunto on vaivannut minua koko nuoruuteni, ja se on monien tekijöiden summa.

Toisaalta nämä kaikki kokemukset ovat muokanneet minusta sellaisen kuka olen. Toisaalta epäonnistumiset sekä huonot kokemukset ovat saaneet kasvatettua minusta vahvan; en horju enää niin paljoa kun muutama vuosi sitten. Osaan käsitellä pettymykset sekä epäonnistumiset paremmin kuin pari vuotta sitten; ehkä tässä kehitytään vielä. Olen myös saanut tietynlaista taistelutahtoa menneisyyden vuoksi; näytämpäs teille että minusta on siihen. Tuntuu, että olen vihdoin saanut karistettua suurimman osan menneisyyden taakasta harteiltani. Toki ne aina jättävät jälkensä, ja erityisesti tulevat esiin kun tapahtuu jotain huonoa. Ne laukaisevat tietynlaisen "pakene-taistele" reaktion, jonka avulla yritän suojella itseäni.

Vaikka pohjimmiltani tiedän, että opiskelumotivaationi on isompi kuin monilla muilla. Tiedän, että tulen selviämään koulusta ihan hyvin kunhan jaksan keskittyä ja lukea. Tiedän, että olen yllättävän hyväkin tietynlaisissa asioissa. Miksi näitä ajatuksia on niin huono käyttää omassa arjessaan? Että olen hyvä ja minä pystyn! Muistaa päivittäin omissa toimissaan, että hei musta on tähän! Miksi toisinaan tulee se romahdus, jolloin tuntuu että minusta ei ole mihinkään ja olisi vain parempi, että katoan maan päältä. Miksi minun pitää ensin kerätä itseäni hetki tietynlaisessa itsesäälissä pyörien, eikä alkaa heti taistelemaan takaisin - entistä kovempaa? Onkohan se jonkinlainen pieni rauhoittumisen vaihe, mietin päässä asiat läpi ja pohdin kuinka alan toimimaan sen suhteen.

Pitäisi arvostaa itseään enemmän; kirjaimellisesti luottaa itseeni. Tietää, että olet hyvä tyyppi ja pystyt suurimpaan osaan niistä asioista joita elämältäsi haluat. Tietää, että pystyn tekemään paljon uskomattomia asioita, kunhan en vain anna periksi. Tietää, että kun yritän entistä enemmän niin tulokset ovat myös paremmat - ja lopulta onnistun siinä, mitä yritänkin. Kunhan en vain ikinä anna periksi.

Meitä ihmisiä on varmasti monenlaisia, ja toiset ottavat paremmin epäonnistumiset vastaan kuin minä. Oikeastaan minun elämä ei ole ikinä ollut mitään ruusuilla tanssimista; olen jotenkin tottunut siihen ettei mikään mene niin kuin suunnittelen. Vaaleanpunaiset lasit ovat otettu silmiltä pois jo vuosia sitten, mutta toisaalta olen vain niin kyllästynyt jo siihen että aina saa kerätä viimiset voimanrippeensä ja yrittää selviytyä.

Mutta tässä on taas yksi asia jossa voin pyrkiä kehittämään itseäni; taistelijaluonne esiin! Olen hyvä ja minusta on tähän!

Miten te suhtaudutte omaat epäonnistumiseenne?

Lähtötilanne ja tavoitteet

Noniin, nyt olisi vuorossa projektin pakollinen lähtötilanne -postaus. Tuntuu oikeastaan todella oudolta julkaista itsestään kuvia, jossa näkee paljasta pintaa. En ole juurikaan tottunut sellaiseen; koska olen aina vihannut vähissä vaatteissa hengaamista koska mielestäni olen aina ollut epämiellyttävän näköinen ja läski/ruma. Tämä on kuitenkin tehtävä, koska julkisen kuntoilu/liikunta/elämäntapa projektin aloitin, on helpompi sitten seurata kehitystä.

Kaikkein surullisinta on, että kuvia katsoessani tajuan että en todellakaan ole lihava. Ymmärrän ja tiedän, että kropassani on paljon löysää ja ylimääräistä rasvaa mutta lihava en ole. Olen normaalipainon rajoissa; mutta henkisesti tunnen itseni koko ajan jotenkin todella isoksi. Kuvia katsoessani ihmettelen, olenko tosissani noin pieni?! Miksi sitä ei tajua itse? Paljon pienempi, kuin olen ajatellut. Kai olen henkisesti jäänyt siihen kroppaan, joka minulla on ollut silloin kun olen painanut eniten. Mutta vaikka kuvat yllättivät itseni, niin tehtävää toki on silti.

Olen noin 169cm pitkä, ja aamupaino tänä aamuna oli 66kg. Aikanaan olen isoimmillani painanut siis 80kg, noin 3-4 vuotta sitten. Tässä painossa olen nyt ollut jo noin vuoden/pari. Tavoite johon olisin tyytyväinen on 60 kiloa, sekä toivon että lihasmassaa saisi kasvatettua sekä kuntoa kohotettua. Painotan, että ehdottomasti katson ennemmin valokuvia sekä peiliä kuin vaakaa tai painoindeksiä. Mittanauhakin olisi hyvä, mutta olen niin kamalan laiska sitä käyttämään. Lisäksi parantuneet liikuntasuoritukset ovat myös hyvä mittari itselläni. Tavoitteeseen pyrin puhdistamalla ruokavaliota sekä lisäämällä liikuntaa aikaisempaan elämäntapaani verrattuna. Ruokailu (epäterveellisyys sekä epäsäännöllisyys) on ehkä silti lähiaikoina ollut se isoin ongelma.

Koen, että ongelmakohtani ovat erityisesti reisien sisäosat, takamus, vatsa & jenkkakahvat sekä käsien allit. Positiivisena itselläni on, että mielestäni minulla on aina ollut suht suuret lihakset ja ne erottuvat helposti kehostani vaikka hieman ylimääräistä on päällä.

Koen, että tästä on hyvä lähteä rakentamaan itseä ja omaa kuntoa. Tavoitteena on painon suhteen, että ennen ensi kesää olisi tavoitettu 60kg jolloin pystyy täysillä alkaa treenaamaan lihaskuntoa. Ja lähtötilanne kuvia tässä alla (älkää oksentako, hehhe).

Kuten kuvis huomaatte, että normaalipainon sisällä vaikka olenkin niin ylimääräistä tavaraa vartalolle kyllä on kertynyt. Keskivartaloa, reisiä ja alleja kun saisi vähän timmimmäksi niin avót!

Pyrin ottamaan kuvia kehityksestä/muutokset kerran/pari kuukaudessa, jotta näkee onko tapahtunut jotain muutosta vai ei. Kuulumisia yleisellä tasolla kuulette sitten useammin.

Olipas jännää tälläisiä puolialastomia kuvia laittaa itsestä, on taas yksi raja rikottu omassa elämässä.

Loppuun vielä kunnon tsemppikuva. :)

Päivän kuulumiset

- Harmittaa, että en ole kerennyt salille tai lenkillekkään muuten kuin koiran kanssa viimeiseen pariin päivään. On ollut ihan hirveästi koulu juttuja ja pitkän koulupäivän jälkeen on pitänyt jatkaa koulujuttujen tekemistä vielä kotona.

- Onneksi pääsin vihdoin tänään läpi parista kokeesta, jotka ovat roikkuneet rästissä koko jakson. Nyt on toivoa, että tästä kurssista pääsee läpi tämän jakson aikana. Jes!

- Harmittaa eräs asia ihan mahdottomasti, jota en voi blogissa alkaa tällä hetkellä puimaan. :/ Olen huomannut, että on todella hankala kohdata negatiivisia tunteita ja yrittää elää niiden kanssa jotenkin järkevästi. Kyse on sellaisesta asiasta, joka saa minulle aina negatiiviset tunteet pintaan vaikka yrittäisin suhtautua miten; mutta silti asia on sellainen, johon itse en voi mitään vaan asian pystyy muuttamaan ainoastaan minulle rakas ihminen.

- Tahdon salille ja juoksemaan ketutuksen pois! Se auttaa oikeasti.

- Syöminen on lähipäivien liikkumattomuudesta mennyt hyvin; oikeastaan olen jopa syönyt liian vähän koska en ole vain ehtinyt sekä henkisesti huono-olo aina esiintyy minulla niin, että ruokahalu katoaa. Ei hyvä juttu laisinkaan.

- Huomenna on vihdoin onneksi perjantai. Viikonloppu ei vaan eroa arjesta juuri muulla tapaa, ettei tarvitse ajaa 80km/päivä kouluun ja saa pari päivää hengähtää kouluasioista. Vapaapäivä minulla on ollut viimeeksi pari viikkoa sitten..

- Huomenna on kemian koe, johon en ole juurikaan valmistautunut koska kuvittelen olevani nero siinä (joo en ole) tai että ehtisin aamulla hieman kertaamaan (ja p'skat)..

- Minulla on aivan liikaa univelkaa. Treeneistä tuskin tällä hetkellä tulisikaan mitään; koska ensin on nukuttava tarpeeksi että olo ei olisi näin voimaton. Asiaa ei auta se, että istun edelleen koneella ja aamulla pitää herätä ennen kuutta. 

Joten nyt nukkumaan, öitä!