Olen niitä ihmisiä, joille aamut ovat olleet aina hankalinta aikaa vuorokaudessa. Olen aina valvonut yömyöhään ja aamuisin on ollut todella hankala herätä.
En tiedä onko minusta tullut vanha, vai onko kelkka kääntynyt elämäntapojen vuoksi mutta omaksi ihmetyksekseni joudun vihdoin todeta; alan jopa tykkäämään näistä aamuista! Ihan oikeasti!
Kun olin vielä huonommassa kunnossa noin neljä vuotta sitten, nukuin aina niin kauan aamuisin kuin mahdollista. Käytännössä nousin suoraan sängystä ja lähdin aivan räjähtäneenä töihin. Torkutin niin kauan kuin mahdollista, ja heräsin vasta sitten kun oli oikeasti pakko. En syönyt siis aamuisin aamupalaa, en juuri meikannut vaan lähtö tuli kirjaimellisesti heti sängystä noustuaan.
No kuten voitte kuvitella, ne aamut eivät olleet kovin nautinnollisia. Oloni oli sellainen kuin olisi ollut kauheassa krapulassa. Jotenkin tuskainen ja pahaolo; aamuisin oksetti usein. Mitään ei todellakaan tehnyt mieli laittaa kurkusta alas, vaan ainoa mieliteko oli se että olisin voinut maksaa lukemattomia summia siitä, että pääsisin vain takaisin nukkumaan.
Onneksi se on mennyttä elämää. Tottakai nykyäänkin nautin niistä aamuista, kun saan nukkua niin kauan kuin haluan. Aikaiset aamut eivät kuitenkaan ole minulle enää (onneksi) ongelma, koska se haittasi suuresti arjesta selviytymistäni. Meillä on paljon aamuja jolloin 8 pitää olla jo 45 kilometrin päässä koulussa, joten herääminen tapahtuu 5-6 välissä.
Mutta oikeastaan jopa nautin näistä aamuista nykyään. Herään mahdollisimman aikaisin, jotta saan rauhassa herätä. Minusta tulee aivan liian kiukkuinen, jos nousen suoraan sängystä ja lähden heti matkaan. Tarvitsen aamulla hieman miettimisaikaa, jolloin juon aamukahvini rauhassa ja pohdin tulevan päivän kulkua. Ilman aamukahvia ei ole syytä lähteä minnekkään!
Näiden lisäksi syön aamupalan (pyrin syömään puuron) ja laitan itseni kuntoon. Myös sellaisina aamuina (vähintään) lenkitän koiran, kun mies lähtee myös töihin. Sellainen aamu oli tänään. Kuinka mahtava tunne oli lähteä tuonne pakkasilmaan narskuvalle lumelle kenkimään. Unihiekat varisi silmistä heti ja tuli jotenkin sellainen todella onnellinen, hyvä fiilis. Oli vielä pimeää, mutta lumi valaisi kauniisti. Muita ihmisiä ei juuri ollut liikkeellä - vain minä ja koira.
Nyt juon rauhassa aamukahvini ja pikku hiljaa lähden kouluun päin. Uskon, että tähän aamurakkauteeni on suureksi osaksi vaikuttanut oma asenne, terveelliset elämäntavat sekä riittävä lepo. Se on hyvin tärkeää, että menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan jotta saa riittävästi unta ja keho lepoa. Näin jaksaa aivan eri tavalla arjen askareet. Ja eikös se myös ole "vanhuuden" oire, että alkaa heräilemään aamuisin aikaisemmin ja jopa nauttii siitä jollain kierolla tapaa? ;)
Reipasta maanantaita, yrittäkää selviytyä omasta arjestanne! :)
Ps. Tuli mieleen tästä postauksesta eräs kesä, jolloin mulla oli valehtelematta JOKA AAMU herätyskello soimassa suht aikaisin; jotta olisin lähtenyt aamulenkille. Arvaa lähdinkö yksikään aamu? No en, vaan nukkuminen vei voiton. En tästä kuitenkaan mitään oppinut tai antanut periksi, vaan tein sen joka päivä uudelleen.. "No huomenna menen oikeasti".. Ja en vain ikinä mennyt, tosi järkevää itsensä kiusaamista. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen saamistani kommenteista, mutta pidetäänhän sisältö asiallisena! :)