Syömishäiriöt kummittelevat vielä monen vuoden jälkeenkin

Minulla on ollut viimeiset pari päivää hyvin ahdistavaa ja hankalaa aikaa. Joudun käymään sellaisia asioita läpi päässäni, mitä en haluaisi enkä jaksaisi. Haluaisin, että asiat olisivat toisin. Asia ei oikeastaan ole välttämättä monellekaan kovin iso juttu; mutta minulle on elämässäni todella isokin kriteeri kuinka elämäni haluan viettää sekä millaisen ihmisen kanssa.

Mä vihaan näitä ahdistuksen tunteita ihan sairaasti. Tuntuu, että en osaa käsitellä niitä aina järkevällä sekä aikuismaisella tavalla. Sellaisella tavalla, jolla haluaisin asiat käsitellä. Tahdon tyyneyden ja rauhallisuuden itseeni, mutta sisälläni kihisee tunteiden vuoristorata. Sekamelska ja epäjärjestys kirjaimellisesti. Tunnen sen palan kurkussa, en saa henkeä ja sydämeen vihloo kuin joku hakkaisi puukolla. Mietin, että mitä järkeä elämässä on tai miksi edes ylipäätänsä olen elossa kun en osaa täällä "oikealla" tavalla elää. Ihan todella todella outoja ajatuksia, koska yleensä olen se iloinen ja onnellinen persoona.

Toisinaan vaan tulee näitä ahdistuskausia ja ne vievät minut mukanaan. Saan oikeasti taistella vastaan. Tuntuu, että yritän niin paljon mutta silti olen näin voimaton asioiden edessä. En osaa käsitellä näitä ahdistuksia pois, koska tiedän että niin kauan kun ahdistuksen lähde ei tule elämästäni poistumaan, niin ei tule myöskään ahdistukseni. Ahdistus tulee vain sellaisesta asiasta, jolle en voi tehdä mitään. En voi määrittää sitä, vain toinen ihminen voi. Ja minä taas en voi määrittää toista ihmistä. Niin kauan minun on kannettava ahdistusta mukanani. Toivon, että opin suhtautumaan siihen paremmin ja näin saisin ahdistustani hieman enemmän kuriin. Eniten toivon, että tämä ahdistuksen aihe poistuisi elämästäni kokonaan. En vain usko siihen, että se poistuu.

Minulla on ollut vaikea nuoruus, ja onnistuin rypemään jonkinlaisen syömishäiriökierteenkin läpi. En ala sitä tässä postauksessa avaamaan lisää, mutta voin toki siitä aikanaan kertoa. On vain pelottavaa, että ne oireet nostavat päätään vielä näin monen vuoden jälkeenkin; vaikka koen olevani parantunut siitä melkein kokonaan. Jotkin asiat ovat arjessa edelleen vaikeita ja löydän tietynlaisia ominaisuuksia itsestäni. Eniten nämä asiat nostavat päätään silloin, kun voin henkisesti huonosti.

Nyt kuitenkin ahdistuksen iskiessä olen laittanut itseni jonkinlaiseen nälkälakkoon. En siis tarkoituksella, sillä tottakai tiedän että se on tyhmää JA IHMISEN ON SYÖTÄVÄ. En halua paluuta menneisyyteen, en halua laihduttaa epäterveellisesti tai muutenkaan ruoskia kehoani. En todellakaan. En vaan saa kurkusta mitään alas (huom. olen kyllä väkisin tunkenut, mutta vähemmän olen syönyt kuin normaalisti). eikä tee mitään mieli. Ruoka lähinnä ällöttää. Tuntuu kevyemmältä ja paremmalta kun ei ole syönyt itseään ihan ähkyyn. Lisäksi olen pari kertaa käynyt kakomassa vessassa yrittäen oksennusta; mutta eipä ole mitään tullut (onneksi) koska ennen tätä en ole hetkeen syönyt mitään. Tulee vain sellainen olo, että nyt tulee ylös ja on pakko päästä yökkäämään. Ja jollain kierolla tapaa saan siitä hyvän olon tunteen aikaiseksi.

Tiedän itsekin, kuinka tyhmältä se kuulostaa. Sitä ei välttämättä ymmärrä ihminen, joka asiaa itse ei ole kokenut. Toivon, että tämä ahdistus menee ohi ja saan pidettyä pääni kasassa. Siihen asti yritän ainakin syödä normaalisti ja saada nämä oksennuskohtauksen hiipumaan. Heti tämän jälkeen on vain jotenkin helpompi olo olla.

Muuten menee ihan hyvin. Liikunta on yksi asia jolla olen saanut purettua raivoani hyvin. Ehkä tämä tästä.