Pohdintaa epäonnistumisesta

Olen lähiaikoina miettinyt paljon ihmismielen käyttäytymistä. Tai lähinnä omaani. Miksi se käyttäytyy eri tilanteissa tietyllä tavalla. Tästä voi oppia yllättävän paljon, kun tarkkailee itseään ja omaa käyttäytymistään. Osaa ehkä paremmin ymmärtää tietynlaiset syy-seuraussuhteet tekemilleen/ ajattelemilleen asioille. Ymmärtää, miksi ajattelee juuri niin kuin ajattelee ja millaiseen käyttäytymismalliin nämä ajatukset sinut ajavat.

Toisaalta olen aina ollut kova tutkailemaan ympäristöäni sekä ympärillä olevia ihmisiä. Asiakaspalvelutyössä ihmisten lukemisen taito on kasvanut yllättäviin sfääreihin, tiedän suunnilleen mitä toiset ajattelevat ennen kuin avaavat edes suunsa. On jännä seurata, kuinka erilaiset tilanteet laittavat eri ihmiset toimimaan. Tästä saa yllättävän paljon irti asioita, joista voi ottaa oppia myös itse!

Lähiaikoina olen miettinyt omaa epäonnistumistani. Olen aina ollut tarmokas sekä sisukas, osittain jopa periksiantamaton. Mutta en kuitenkaan ole ikinä epäonnistuessani koonnut itseäni saman tien ja jatkanut taistelua entistä kovemmin. Kun kaadun, ryven pohjalla hetken aikaa miettien asioita. Kai jollain tapaa keräten voimaa uuteen koitokseen tai miettien, että mitä tässä olisi järkevintä tehdä.

Mietin, että eikö olisi helpompaa saman tien epäonnistuessaan alkaa taistelemaan vastaan vaan entistä lujemmin? Tehdä entistä enemmän töitä omien päämääriensä eteen tietäen, että jokin päivä tulen ne saavuttamaan kunhan jaksan tehdä paljon niiden eteen töitä. Miksi kaadun ensin, ryven itsesäälissä, koen huonommuuden tunteita ja sitten vasta pikkuhiljaa kerään itseni?

Annan esimerkin. Viime viikkoina olen koulussa reputtanut tyylikkäästi kaksi mekaniikan koetta. Masennuin tästä vastoinkäymisestä suuresti, ja jopa mietin jo pienessä mielessäni että mitä järkeä minun on koko koulua käydä kun olen näin tyhmä. Mietin, että pitäisikö jopa koulu jättää kesken, koska en kuitenkaan pääse ks. kurssista läpi. Asia harmitti siis todella paljon ja olo oli hyvin voimaton, epätoivoinen. Pohdin, kuinka ikinä tulen pääsemään niistä läpi.

Eilen kuitenkin kävin uusimassa kokeet. Aihe oli toki minulle hankala, mutta pääsin läpi! Ei se niin hankalalta tuntunutkaan. Ja tässä onnenhumussa mietin jo, että todellako päässäni pyöri ajatuksia ettei minusta ole tähän tai että koulu pitää lopettaa yhden epäonnisen kurssin vuoksi. Miksi en pysty ajattelemaan järkevästi ja loogisesti epäonnistuessani; miksi alan heti sättäämään asioiat jossain ihme paniikinsekaisissa tunteissa? Miksi minulle ei tullut heti sellaista taistelutahtoa, että nyt treenataan entistä kovemmin ja seuraavalla kerralla pääsen kokeista läpi ilman ongelmia.

Uskon, että nämä huonommuuden tunteiden aiheuttajat löytyvät menneisyydestäni melko pitkälti. Koulukiusaamisen ja muiden epäonnistumisten vuoksi olen tuntenut oloni jotenkin surkeaksi koko nuoruuteni. Tuntuu, että koko yhteiskunta teki minulle selväksi kuinka en kuulu porukkaan ja olen surkea, huonompi kuin muut. Että en osaa mitään, ja turha minun on edes opetella koska olen näin huono. Huono itsetunto on vaivannut minua koko nuoruuteni, ja se on monien tekijöiden summa.

Toisaalta nämä kaikki kokemukset ovat muokanneet minusta sellaisen kuka olen. Toisaalta epäonnistumiset sekä huonot kokemukset ovat saaneet kasvatettua minusta vahvan; en horju enää niin paljoa kun muutama vuosi sitten. Osaan käsitellä pettymykset sekä epäonnistumiset paremmin kuin pari vuotta sitten; ehkä tässä kehitytään vielä. Olen myös saanut tietynlaista taistelutahtoa menneisyyden vuoksi; näytämpäs teille että minusta on siihen. Tuntuu, että olen vihdoin saanut karistettua suurimman osan menneisyyden taakasta harteiltani. Toki ne aina jättävät jälkensä, ja erityisesti tulevat esiin kun tapahtuu jotain huonoa. Ne laukaisevat tietynlaisen "pakene-taistele" reaktion, jonka avulla yritän suojella itseäni.

Vaikka pohjimmiltani tiedän, että opiskelumotivaationi on isompi kuin monilla muilla. Tiedän, että tulen selviämään koulusta ihan hyvin kunhan jaksan keskittyä ja lukea. Tiedän, että olen yllättävän hyväkin tietynlaisissa asioissa. Miksi näitä ajatuksia on niin huono käyttää omassa arjessaan? Että olen hyvä ja minä pystyn! Muistaa päivittäin omissa toimissaan, että hei musta on tähän! Miksi toisinaan tulee se romahdus, jolloin tuntuu että minusta ei ole mihinkään ja olisi vain parempi, että katoan maan päältä. Miksi minun pitää ensin kerätä itseäni hetki tietynlaisessa itsesäälissä pyörien, eikä alkaa heti taistelemaan takaisin - entistä kovempaa? Onkohan se jonkinlainen pieni rauhoittumisen vaihe, mietin päässä asiat läpi ja pohdin kuinka alan toimimaan sen suhteen.

Pitäisi arvostaa itseään enemmän; kirjaimellisesti luottaa itseeni. Tietää, että olet hyvä tyyppi ja pystyt suurimpaan osaan niistä asioista joita elämältäsi haluat. Tietää, että pystyn tekemään paljon uskomattomia asioita, kunhan en vain anna periksi. Tietää, että kun yritän entistä enemmän niin tulokset ovat myös paremmat - ja lopulta onnistun siinä, mitä yritänkin. Kunhan en vain ikinä anna periksi.

Meitä ihmisiä on varmasti monenlaisia, ja toiset ottavat paremmin epäonnistumiset vastaan kuin minä. Oikeastaan minun elämä ei ole ikinä ollut mitään ruusuilla tanssimista; olen jotenkin tottunut siihen ettei mikään mene niin kuin suunnittelen. Vaaleanpunaiset lasit ovat otettu silmiltä pois jo vuosia sitten, mutta toisaalta olen vain niin kyllästynyt jo siihen että aina saa kerätä viimiset voimanrippeensä ja yrittää selviytyä.

Mutta tässä on taas yksi asia jossa voin pyrkiä kehittämään itseäni; taistelijaluonne esiin! Olen hyvä ja minusta on tähän!

Miten te suhtaudutte omaat epäonnistumiseenne?