Olisiko ahmijoiden parempi kieltäytyä ks. herkusta kokonaan?

Mulla on tapa, josta on päästävä pikimmiten eroon koska tajusin, että ongelma vaikuttaa negatiivisesti itseeni, elämääni sekä liikunnalliseen kehittymiseeni sekä terveellisen ruokavalion ylläpitämiseen.

Tämä ongelma on ollut minulla jo kauan - ehkä koko elämäni. En ole ikinä ollut mikään sellainen tyyppi, että otanpa pari herkkua ja laitan loput kaappiin odottelemaan parempaa päivää. Jos kyseessä on siis lempiherkkuni.

Tämä paha elämässäni on suklaa. Nyt joku voisi tokaista tähän väliin, että kyllä välillä pitää saada herkutella ja se on ihan ok. Niin se onkin, ja tekisin mielelläni itse myös niin. Tässä on kuitenkin kyse siitä, että pystyn olemaan ilman suklaata mutta kun vihdoin annan itselleni luvan herkutella lähtee touhu aivan lapasesta. Voisikohan verrata juopon viinanhimoon, kun olet kuivilla niin olet kuivilla - kun maistat pisarankin on se menoa eikä loppua näy.

Meinasin ensin kirjoittaa, että tämä on varmasti seuraus niiltä ajoista kun ahmin ja oksensin. Aloin kuitenkin miettimään, että suklaa on ollut jo elämässäni paha asia ennen tätä aikakautta. Jo nuorempana ahmin ihan käsittämättömiä määriä, eikä tuntunut missään.

En tiedä onko tämä toimintatapa jotenkin jäännyt päälle alitajuntaani niin, että en osaa muuta käyttäytymismallia. Joo, onhan suklaa hyvää muttei todellakaan tarvitse vetää itseään ähkyyn, niin että on oikein paha olo. Söin suklaata tiistaina - 300g pussi meni ehkä vartissa eikä tuntunut missään, eilen söin melkein litran jäätelöä koska teki mieli. En edes syönyt missään ahmimistarkoituksessa, mutta kyllä puolen tunnin päästä tästä mieliteosta tuli niin huono olo että oli pakko oksentaa. Hyi!! Se ei siis ole enää mitään herkuttelua, vaan pakkomielteistä suuhun lappaamista vaikkei maistu enää edes hyvälle.

Aloin tässä miettimään, ettei tässä hommassa ole mitään järkeä. En siis yleensä oksenna, mutta syön kuitenkin sen verran ettei kaappiin jää mitään ja että tulee hieman huono olo. Tämä huono olo vaikuttaa olotilaani tietenkin, mutta myös pariin seuraavaan päivään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sekä liikkumisen että henkinen ilo katoaa kun on taas epäonnistunut olo. Miksen taaskaan oppinut ja toiminut toisen käyttäytymismallin mukaan? Sitten pyörin vihassa ja itsesäälissä pari päivää kunnes huono, turvonnut ja jaksamaton olo lähtee pois terveellisen ruokavalion tieltä - jolloin taas voin kuvitella alkaa tekeväni jotain. Sitten vedän suklaaöverit n. 1-2 viikon päästä uudelleen ja oravanpyörä jatkuu.

Nyt päätin eilen, että tässä ei ole mitään järkeä. Saa luvan loppua! Aina toitotetaan, että ei ole tervettä kieltää itseltään jotain kokonaan koska mieliteot tulee suuremmiksi ja myös ahmimissairaudet ovat mahdollisia. Syteen tai saveen - ei tässä enää enempää pohjalle voida mennä.

Koska en ole vuosien varrella löytänyt sanaa kohtuus niin yritetään olla sitten kokonaan ilman. Miksi tunkisin naamaani jotain mikä vaikuttaa omaan elämääni negatiivisesti ja aiheuttaa pahaa mieltä (hetken hyvän olon jälkeen..). En tarvitse suklaata elämiseen, tiedän pärjääväni paremmin ilman.

En tiedä kuinka pitkä projekti tämä on, mutta nyt alkuun olen jonkin aikaa ilman. Jos menee hyvin niin jatkan samaa mallia, tai jonkin ajan päästä yritän uudelleen ottaa härkää sarvista ja opetella kohtuuden kunhan olen ensin unohtanut nollatoleranssin avulla tämän toimintatavan. Aika näyttää. Jos elämänlaatu paranee ilman suklaata huomattavasti niin voi olla, että pysyn myös kaidalla tiellä.

Elämässäni ei mikään muu asia aiheuta tälläisiä neuroottista olotilaa kuin suklaa. Se on ihan fakta, että se on kuin huume. Nyt on tärkeää oppia nauttimaan omasta hyvästä olosta, oppia ettei jokaiselle mieliteolle tarvitse antaa periksi, oppia uudenlaisia toimintatapoja ja herkutella uusin mutta terveellisin keinoin.

Tämä on minun uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2016, katsotaan kuinka käy. :) Tiedän, että päätös on omaksi parhaakseni ja tulen kehittymään sen avulla paljon kun ruokamorkkiksiin ei mene enää turhaa aikaa.

Kuulen myös mielelläni teidän samankaltaisista ongelmistanne lisää! Onko teillä jotain ruokaan liittyviä ongelmia jotka vaikuttavat elämäänne?

Tämän viikon treenit

Tämän viikon vietimme Lapissa Ylläksellä ja sain treenaamiseen & liikkumiseen aivan uudenlaista motivaatiota ja puhtia. Kirjoitan reissusta ja ajatuksitani myöhemmin tänään lisää.

Sain kuitenkin hyvä ideoita treenaamiseen, uudenlaista motivaatiota ja halua liikkua sekä loma herätti ajatuksia tulevaan / mitä haluan tehdä.

Tällä viikolla olen liikkunut kuitenkin seuraavanlaisesti:

Maanantai: lumikenkäily 1h, hiihtolenkki luistellen 12km

Tiistai: hiihtolenkki 16km luistellen

Keskiviikko: lumikenkäily 1h, hiihtolenkki 12km luistellen

Torstai: kävely hieman yli 1h, hiihto luistellen 16km

Perjantai: hiihto luistellen 8km

Lauantai: vapaapäivä

Sunnuntai: tänään pyrin tunnin suht rentoon ulkoiluun kävellen ja hölkkäpätkiä tehden - tavoitteena ei kovin rankka treeni tänään

Olen yllättynyt oikeastaan omasta kunnostani. Pitkät lenkit eivät ole olleet turhia vaan kunto on oikeasti noussut vaikka en ole niitä ehtinyt tekemään kovin usein vaan esimerkiksi kerran viikossa. Säännöllinen kävely ja salilla käyminen on myös parantanut peruskestävyyttä ja kuntoa. Nyt tavoitteena on saada itsensä liikkeelle vieläkin useammin, ei vain kerran/pari viikossa vaan ottaa siitä todellakin osa jokapäiväistä elämää.

Luistelusuksia kokeilin ensimmäisen kerran elämässäni tällä reissulla ja oli kyllä mahtavaa!! En olisi ikinä uskonut, ja luonasi paremmin kuin oletin. Perinteiset sukset saisi kaikki polttaa, sillä sitä touhua olen vihannut koko elämäni eikä siitä tule mitään. Luisteleminen oli jotenkin rennompaa ja menevämpää - minä olen myyty ja aion ostaa sukset jos tännekin päin tulisi vielä joskus lunta. Kävimme myös lumikenkäilemässä ja hauskaa hommaa oli sekin - suhteellisen hyvä treeni jaloille jos menee umpihankeen tarpomaan!

Eiköhän tässä ole ihan hyvä viikko kasassa, joulusuklaat tosin antaa hieman 'tasapainoa' huhkimiselle. Ruotuun palataan viimeistään alkuvuodesta jolloin suklaaseen ei enää kosketa ihan tätä tahtia.. :)

Hyvää Joulua! <3

Ihanaa Joulua teille kaikille! Pitäkäähän toisistanne huolta ja nauttikaa! Blogihiljaisuus loppuu viimeistään sunnuntaina kun palailen täältä reissuiltani, mutta sitä ennen nautitaan Lapin luonnosta, liikunnasta, mukavasta seurasta ja hyvästä ruuasta.

Toivottavasti teillä kaikilla on mukava Joulu. Yrittäkää rakentaa siitä ainakin sellainen. :)

Palaillaan <3

Mitä mun läskeille kuuluu?

En ole pitkään aikaan päivittänyt tänne muutoskuvia mun kropasta, koska tuntuu ettei normaalipainon sisällä kamppailevan ihmisen ulkomuoto muutu paljoa pienessä ajassa. Suurta muutosta en siis huomaa esimerkiksi 2 viikon välein, joten olen pitänyt isompaa taukoa kuvien laittamisesta.

Joulukuu on myös ollut siitä kenkkumainen, että en ole tainnut keretä käymään salilla kuin kerran. Sen sijaan olen innostunut hölkkäämisestä, joskaan sitäkään en ole saanut harrastettua niin usein kuin toivoisin. Tässä onkin hyvä tsemppihaaste itselleni ensi vuodeksi; ei tarvitse löytyä kuin tunti ylimääräistä aikaa niin ehtii jo ravaamaan jonkinlaisen lenkin / tekemään salilla treenin. Toisinaan on ollut myös omaa laiskuutta mukana pelissä, sillä on ollut öitä jolloin olen mennyt nukkumaan noin klo 00.00 koulujuttujen vuoksi ja uni ei minulla tule yleensä heti(yleensä puhun kunnon yöunien puolesta!! valvominen jättää heti jälkensä ja olo on kuin olis baarissa rämpinyt pari viime päivää..) ja herännyt esimerkiksi seuraavana aamuna 05.00-05.30 lukemaan kokeeseen ja sitten lähtenyt kouluun. Hullun hommaa siis. Olen siis hyvällä omalla tunnolla skipannut treenit/juoksun, koska tiedän ettei se kulje väsyneenä kovinkaan hyvin. Tämä on ehkä sitä armeliaisuutta itseensä kohtaan, sillä en voi pakottaa itseäni salille/lenkille koska se halu pitää lähteä itsestään että oikeasti haluaa lähteä. Kun näin on, niin sitten ollaan oikealla reitillä. Ja suurimmaksi osaksi minulla onkin sellainen olo, että nyt haluan lähteä mutta toisinaan kaikki ylimääräinen aika vain hukkuu kiireen keskelle.

Annan kuitenkin itselleni anteeksi tämän hektisyyden, sillä tämä elämäntilanne vain on tälläistä tällä hetkellä. Olen kuitenkin selvinnyt siitä ehdottoman hyvin. Olen käynyt koulussa joka tunnilla enkä ole lintsaillut, kaikista viime jakson kursseista tuli arvosanaksi 4 tai 5, olen tehnyt töitä koulun ohella niin paljon ettei minun tarvitse nostaa opintotukia (tai siis en voi nostaa) ja saanut pidettyä vielä omat ruokatottumukset ja liikunnankin suhteellisen tasapainossa. En voi vaatia itseltäni täydellisyyttä, koska olen mielestäni edennyt todella hyvin itseni kanssa. Sanotaanko, että tällä kertaa tuntuu että pääkoppa on pysynyt elämäntapamuutoksen perässä eikä ole tullut hötkyiltä turhan äkkiä suuntaan jos toiseenkaan! Tällä kertaa on sellainen olo, että tästä oikeasti tulee jotain. Olen oikeasti saanut liikunnan pysyvästi elämääni, KAIPAAN LIIKUNTAA ja etenkin nautin siitä! Ei tässä siis asiat suinkaan voi niin huonosti olla vaikka lenkkipoluille ei ihan joka päivä ehdikään?

Vannoutunut ikuinen heppatyttö92 ajatteli jopa laittaa ratsastustarvikkeensa myyntiin ja lopettaa haaveilun siitä elämäntilanteesta jolloin se sallisi taas hevoset elämääni. Olen ajatellut että elämä on tässä ja nyt, en voi haaveilla koko elämääni jostain mikä ei välttämättä tapahdu ikinä vaan on alettava elää nyt. Nyt on alettava keskittymään sellaisiin asioihin joita pystyn tekemään oman elämäni resurssien rajoissa ja josta nautin. Niinpä aion nyt oikeasti keskittyä juoksukunnon kehittämiseen + salitreeniin. En jaksa enää haaveilla asioista, jotka luultavasti ei ikinä tapahdu. Ottaa paljon "luonnon päälle" elää tulevaisuudessa jossain hötöhötömaailmassa. Nyt realistisuutta kehiin niin heti on mieli parempi ja voi ns. jättää turhan taakan harteiltaan pois - keskittyä niihin kivoihin asioihin jotka on mahdollisia. :) Tämäkin on oikeasti iso juttu jonka olen henkisesti saavuttanut. En ole ennen ajatellut tätä asiaa tältä kantilta, mutta nyt tämä päätös tuntuu järkevältä. Siltä, että niin sen kuuluukin mennä! 

Tiedättekö mulla on pitkästä aikaa jotenkin todella hyvä fiilis! Tai siis on mulla aina sellainen iloinen ja onnellinen, mutta nyt olen jotenkin todella tyytyväinen siihen mitä olen saavuttanut itseni kanssa! En ole pitkään aikaan ollut näin "tasapainossa", tuntuu että olen löytänyt itseni aivan uudella tavalla. Voisiko tätä sanoa osittain vaikka että olen kasvanut aikuiseksi? Jotenkin ymmärtänyt täysin, että kannan itse vastuun itsestäni ja elämästäni. En voi ruikuttaa asioita toisille, koska ne kaikki asiat ovat yleensä sellaisia jotka voin ainoastaan itse muuttaa. Joko konkreettisella teolla tai asennemuutoksella!

Jouluksi me lähdetään perheen kesken Lappiin, reissu hieman jännittää mutta kai siitä hengissä selvitään. Hiihtämään tuskin lähden (meillä on viha-rakkaussuhde.. :D ei vaan, oikeasti en omista edes suksia) mutta lenkkeilyä ajatttelin sielläkin harrastaa. Kun nämä Joulun "pakolliset pahat" ovat ohi, aion vihdoin ottaa aikaa itselleni ja lakata stressaamasta kaikesta. Ajankäyttöön minun on ehdottomasti satsattava lisää, joka jakso koulussa ei voi mennä niin että ensimmäisen kuukauden olen tekemättä mitään kouluasioiden suhteen ja juoksentelen pisin mettiä, ja sitten toinen kuukausi olen nenä kiinni kirjassa koska en ole aikaisemmin tehnyt mitään - enkä kerkeä harrastamaan omia asioitani. Katsotaan kuin ämmän käy. :D

Mutta niihin kuviin.. Innostuin oikein höpöttämään kunnolla.. :D Kuvat on otettu tosiaan tänään aamulla ja lisään loppuun pari kuvaa jotka ovat otettu aikaisemmin.

Meitsi habailee. :D

Tässä vielä jotain vanhoja kuvia.. Nämä kuvat on marraskuulta!

 Selkeästi huomaa, että mun ongelmakohdat on nimenomaan keskivartalo: maha ja jenkkikset! Lisäksi sisäreidet ja allit ovat ärsyttäviä. Olen kuvitellut, etten tule pääsemään niistä ikinä eroon mutta huomaan kuitenkin kuvia vertailemalla että muutosta on oikeasti tapahtunut! Että ei tässä kai ole suunta kuin parempaan! Tärkeintä on, että liikunta ja ruokavalio lähtee tällä hetkellä sydämestä eikä siksi että on pakko - koska haluan laihtua - ja koska olen läski. Vaan siksi, että välitän kropastani ja mielialastani. Tiedän, että voin niin paljon paremmin kun noudatan terveellisiä elämäntapoja!

Joululoma!

Ihan sairaan magee fiilis! En käsitä että siitä on oikeasti puoli vuotta kun aloitin koulun! Minne tämä aika menee?

Muistan vielä kuin eilisen päivän kun olin ihan paniikissa, että kuinka tulen selviämään fiksujen lukiolaisten seassa insinööriopinnoista kun itse olen amispohjalla liikenteeseen lähtenyt.

Ja tiedättekö, on mennyt paremmin kuin hyvin. Toki niitä huonoja aikojakin on mukaan mahtunut - mutta kaikesta ollaan selvitty vielä hyvin arvosanoin! 

Hyvä minä! Voin kerrankin sanoa täydestä sydämestäni olevani tyytyväinen omaan suoriutumiseeni. Ei tässä niin paskajätkä ollakaan kun olen aina kuvitellut. 

Aluksi mietin sitäkin vaihtoehtoa että jos en pärjää niin jätän kesken ja haen enemmän itselleni sopivalle alalle - eli luultavasti tradenomiksi. Olen kuitenkin tajunnut että tämä ala on nimenomaan sitä mitä haluan opiskella, en siis aio en jahkailla sen suhteen lopetanko vai en vaan annan mennä täysillä. :) Olen niin tyytyväinen koska viihdyn koulussa hyvin ja opiskelu on kivaa. Motivaatiota on siis edelleen.

44 opintopistettä on kasassa nyt 240:stä. Olen siis edennyt ihan hyvää vauhtia! Keväällä on vielä luvassa hienoja projekteja.

Onni lähtee itsestä!

 

Nyt on luvassa ryöppy onnellisuuspohdintaa. Eilen lenkillä ollessani mietin pitkään mistä tämä elämä ja ihmisen onni oikein koostuu ja kuinka siihen tulisi suhtautua sekä miten se kannattaisi rakentaa.

En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään onnellisena ihmisenä; ja pakko todeta että nuoruuteni oli aika onnetonta aikaa. Silloin ainoa onni joka elämässäni oli taisi olla oma ponini; millään muulla ei ollut merkitystä koska kaikki oli merkityksetöntä. Vihasin itseäni, vihasin koulua ja kiusaavia luokkalaisiani - vihasin koko elämää ja olin katkera, että miksi minun tielleni ei voi tulla mitään hyvää. Nykyään tuntuu, että olen vain haamu tuosta vanhasta minästä. On aikamoinen kehitys tapahtunut 8 vuoden takaiseen.

Vihasin itseäni oikeasti koko nuoruuteni. En ymmärtänyt, miksi minun oli pitänyt syntyä näin kamalaksi olennoksi millä ei ole mitään väliä ; koska suunnilleen kaikki muutkin minua näyttivät vihaavan. Sanotaanko, että olin niin hukassa kuin ihminen voi vaan olla, eikä todellakaan ole ikävä niitä aikoja. Toisaalta olen iloinen, että olen ne ajat elänyt koska voisin melkein jopa vannoa että en olisi saavuttanut tälläistä vahvuutta ja tasapainoa jossa koen nykyään eläväni. Tuntuu, että olen henkisesti hyvin vahva eikä minua pysty horjuttamaan helpolla, kai se on se jonkinlainen suojakuori minkä on ympärilleen rakentanut. Osaan suhtautua elämään myös täysin eri tavalla, kuin suhtautuisin silloin jos olisin elänyt tasapainoisen onnellisen nuoruuden; että kaikki on saatavilla mitä vain voi toivoa. Meinaan ympärilläni on paljon sellaisia ihmisiä, ja tuntuu että he ovat eniten epätyytyväisiä elämäänsä kun on pitänyt alkaa rakentamaan omaa elämää aikuisiällä. Kai olen itse tehnyt sitä jo niin monta vuotta, että olen saavuttanut nyt jonkun tietynlaisen pisteen elämässäni. Vai onko tämä sellainen piste, mitä kaikki eivät saavuta koskaan?

Jotenkin osaa ymmärtää, kuinka hyvin sitä asiat nykyään onkaan ja nauttia pienistäkin asioista. Koen, että olen aina ollut hyvin vaatimaton - mutta tuntuu että se korostuu edelleen kun tutkailen lähipiiriäni. Aina vaaditaan ja halutaan jotain, mikään ei ole ikinä hyvin. Miksi minulla on sellainen seesteinen ja tasapainoinen olo, että minulla on kaikki mitä vaan voin ikinä tarvita? En koe, että tarvitsen mitään lisää ollakseni onnellinen - vaan koen että voin olla onnellinen juuri tässä juuri näin. Onko tämä se ihannetilanne jota muut ihmiset yrittävät metsästää? Olen miettinyt, että mistä ihmeestä olen itse tämän olotilan löytänyt koska en ole oikein tajunnut, että olen sellaista etsinytkään?

 

Monesti kuvitellaan, että täydellinen elämä = onnellisuus. Voin kertoa, että minulla se ei ainakaan ole näin. Elämäni on toisinaan yhtä katastrofia, eikä tästä saa mitenkään rakennettua mitää kiiltokuvakulissia muille. Kotimme on sotkuinen ja täysin keskeneräinen, emme halua asua tässä loppuelämäämme, olen köyhä opiskelija ja tulevaisuuden suunnitelmat on täysin auki - valmistunko aikanaan työttömäksi vai löydänkö ehkä hyvän työpaikan. Kukaan ei tiedä - mutta ei sillä ole väliä. Elän tätä hetkeä ja olen onnellinen, vaikka ympärilläni olisi millainen kaaos tahansa. Mitä väliä? Millään muulla ei ole juuri väliä kuin tällä hetkellä. Monesti ihmiset kuvittelevat ja rakentavat elämäänsä niin, että ovat sitten onnellisia kun kaikki on saavutettu ja niin sanotusti rakennettu valmiiksi. Ei osata olla onnellisia ennen kun on se täydellinen aviopuoliso, uusi talo, lapsi, koira ja farmari auto. Unohdamme kokonaan nauttia matkasta kun stressaamme liikaa päämäärää. Fakta on kuitenkin se, että elämä on aina keskeneräistä. Ja luultavasti elämämme ei rakennu niiden asioiden mukaan kuinka me sen suunnittelemme, vaan siitä tulee täysin erilainen. Vaikka tulevaisuuden suunnitelmat ovat tärkeitä, että saa rakennettua elämäänsä edes jotenkin oikeaan suuntaan, niin on minusta myös tärkeää osata elää hetkessä ilman tarkkaa suunnitelmaa - katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Nauttia tästä matkasta jonka kuljemme sinne kulkiessamme. Nautitaan niistä asioita, joita löydämme matkanvarrelta.

Itse en jotenkaan uskaltaisi edes olla onnellinen vasta sitten, kun kaikki on saavutettu. Tiedättekö miksi? Olen kokenut elämässäni niin paljon negatiivia ja pahoja asioita, että ymmärrän sen elämän realiteetin että mikään ei ole pysyvää vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vaikka saamme kotimme valmiiksi, vakituisen työpaikan, ihania lapsia ja muutenkin mahtavan elämän. Kun olemme vihdoin haalineet ympärillemme kaiken jota vain voisimme toivoa - elämä ei pysy muuttumattomana saadessamme tämän kaiken. Tulee aika jolloin joudumme jollakin tapaa yksi kerrallaan luopumaan kaikesta siitä. Lapset eivät pysy pieninä, työpaikat vaihtuvat ja ehkä joudumme jopa kouluttautumaan uudelleen, joudumme luopumaan läheisistä ihmisistä vuosien saatossa joko vanhuuden, sairauden tai onnettomuuksien vuoksi. Elämässä voi tapahtua kaikenlaista pahaa, joka muuttaa elämän täysin häränpyllyä päin; tulee avioeroja ja uusia kumppaneita. Pointti on se, että emme voi suunnitella kuinka elämämme elän. Elämämme ei ole muuttumatonta, vaan se muuttuu koko ajan ja me muutumme sen mukana. Se on kohtalon käsissä sekä osittain muiden ihmisten, joiden kanssa yritämme elämäämme rakentaa.

En uskaltaisi siis olla onnellinen sitten vasta kun kaikki on saavutettu. Kyllä minäkin haluan oman kodin, lapsia ja hyvän työpaikan. Ne ovat kuitenkin kaikki sellaisia asioita, jotka voidaan ottaa minulta pois. Voi olla etten tule ikinä saamaan lapsia, voi olla etten tule löytämään kuin joitakin pätkätöitä tai voi olla että meille tulee mieheni kanssa ero enkä tule ikinä saamaan hänen kanssaan yhteistä kotia tai perhettä. Entä jos en saisi rakennettua elämästäni sellaista jollaisen haluan, enkä pystyisi silloin ikinä olemaan onnellinen? Se olisi aivan kauhea ajatus; siksi haluan olla onnellinen juuri nyt - juuri näillä spekteillä joita elämä on tarjonnut tähän mennessä. On hienoa ymmärtää, että vaikka minulla ei ole elämässä kaikkea - minulle on kuitenkin annettu valtavan hienoja asioita joista voin olla onnellinen arkipäiväisessä elämässäni kaipaamatta mitään lisää juuri nyt. Kaikki on paremmin kuin hyvin, kaikki ylimääräinen mitä elämä tarjoaa on vain plussaa.

Rakastan miestäni, minulla on opiskelupaikka josta olen tyytyväinen, minulla on katto pään päällä vaikka täällä onkin kaaos ja etenkin tärkein; olen terve. Mitä muuta ihminen voisi toivoa? Mitä olisivat ne syyt, etten voisi olla tällä hetkellä onnellinen? En keksi yhtäkään. Se, että rahaa ei ole paljon tai kaikki elämässä täydellisesti muutenkaan ei ole peruste sille, etten voisi olla onnellinen. Koska minähän voin ja pystyn, kaikki vain lähtee omasta asenteesta ja ajatuksista. Eniten minua harmittaa ihmiset jotka ruikuttavat elämästään, mutta eivät ole valmiita laittamaan tikkuakaan ristiin sen eteen, että heidän elämässään jokin muuttuisi parempaan päin.

Havahduin näihin ajatuksiin täysillä vasta eilen. Mietin sitä omaa onnellisuuttani, että miksi ihmeessä osaan leijua jossakin pilvissä vaikka elämä on minulla vain ihan perusarkea päivästä toiseen. En ole tähän mennessä edes pitänyt itseäni mitenkään onnellisena ihmisenä; mutta käsitin sen vasta kun aloin miettimään lähipiiriäni ja vertaamaan heidän käyttäytymistään omaan käyttäytymiseeni. Kaikki valittavat jostain, aina on jokin huonosti, huomaan selvää epätyytyväisyyttä elämää kohtaan. Tuntuu, että onnellisia ei olla ennen kuin oikeasti tapahtuu jotain arjesta poikkeavaa - vaikka lähdetään matkalle. Tajusin, että itselleni ei tule mitään onnellisuuspiikkejä esimerkiksi matkojen/materian vuoksi; vaan koen olevani perusonnellinen koko ajan. Niin siistiä! Tuntuu, että toisilla on liian isot odotukset elämän suhteen.

Olen myös miettinyt paljon syy-seuraussuhdetta sille kuinka tämä olotila on saavutettu. Olen aina pitänyt itseäni jotenkin "luovana" ihmisenä, ajattelen paljon henkisiä ja syvällisiä asioita. Sanotaanko että itseni tutkiminen kuuluu elämääni oikeastaan jokapäiväisesti. Mietin omaa käyttäytymistäni, omaa mielentilaani ja muutenkin kuinka reagoin erilaisiin asioihin ja etenkin mitä haluan elämältä. Mietin toimintatapoja kuinka voin saavuttaa niitä asioita jotka haluaisin saavuttaa, mutta ne eivät ole kuitenkaan se tärkein kriteeri elämässäni. Tärkein onnellisuudenlähteeni taitaa olla melko yksinkertainen: teen niitä asioita joista nautin. Rakastan perhettäni, rakastan harrastuksiani, pidän opiskelupaikastani ja työntekokaan ei tunnu pakkopullalta opintojen ohella. Ei ole siis mitään mistä tarvitsisi valittaa. Ei sitten niin mitään. Kodin sekaisuus tai vähäinen raha ei vaikuta onnellisuuteeni juuri mitenkään; pystyn toteuttamaan niitä asioita ihan hyvin mitä toteuttaisin muutenkin. Jos haalit elämääsi asioita joiden tekemisestä nautit, niin mikä voisi mennä vikaan?

Olen niin tyytyväinen, että pystyn olemaan vaatimattomista asioita onnellinen. Tai siis minulle ne ovat suuria asioita, mutta se että ei koko ajan vaadi elämältään lisää. Uskon myös, että omalla "jalat maassa pää pilvissä" -asenteella ja elämäntapaintiaani suhtautumisella on myös merkitystä. Jotenkin saan ihan hirveästi voimaa niinkin "vaatimattomasta" asiasta kuin luonnosta. Minun onnellisuuden lähteeni on siis saatavilla 24/7 sadan metrin päästä kotiani. Aika vaatimatonta ehkä, mutta minulle taivaallista. Minun onnellisuuteni alku ja juuri. On tärkeää tehdä elämä omanlaiseksi eikä tehdä niitä asioita, mitä toiset sinun haluaa tekevän. Pitää määrittää itse oma elämänsä.

 Koska olen niin paljon joutunut menettämään elämästäni ja kokenut negatiivisia asioita; osaan nauttia ja iloita pienistä asioista. En myöskään osa pelätä vastoinkäymisiä, koska niitä elämässäni on ollut jo niin paljon. Arjen tuomat pienet ilot ovat ne asiat jotka tekevät omasta elämästäni elämisen arvoisen. On tärkeää osata nauttia pienistä. Myös itsetutkiskelulla olen saavuttanut tilanteen, että olen hyvinkin sujut jo itseni kanssa - mitä en siis todellakaan ole aina ollut! Tähän meni vuosia aikaa saavuttaa tämä olotila; mutta tässä se nyt on.

Uskon, että ihmisillä on omalla tavallaan liian isot kuvitelmat elämästä. Ihan kuin kaiken tarvitsisi olla koko ajan jotenkin hirveän hienoa ja erilaista. Miksi? Miksi emme voi nauttia omasta tavallisesta elämästämme? Elämä tulisi rakentaa niin, että arjessasi on asioita jotka tekevät sinut päivittäin onnelliseksi. Ei hetken onnella ole juuri merkitystä, joita tarjoaa vaikka matka etelänmaihin. Minusta on tärkeämpää olla jatkuvasti onnellinen eikä vain sitten kun tapahtuu jotain mullistavaa. On surullista jos oma elämä tuntuu koko ajan huonolta ja saa pahan olon aikaiseksi.

Siispä olen tullut tulokseen, että onni lähtee itsestä. Vaikka maailma tarjoaisi sinulle kaiken mitä vain ikinä haluat; jos et ole itse onnellinen niin nämä asiat eivät tee sinua onnelliseksi. Tätä on hankala selittää, mutta lapsi, mies ymsyms. voi tuoda onnea elämääsi mutta sinun on itse osattava olla onnellinen näistä asioista aidosti - jos et ole niin se onni ei sieltä itsestäänkään tule! Asioita tarvitsee siis osata arvostaa.

Olen esimerkiksi itse nuoruudessani katsonut masentunutta äitiäni. Oli rankka kuunnella lapsena kuinka hän haluaisi kuolla eikä jaksaisi elää. Tätä oli aivan käsittämättömän rankka kuunnella; kuinka äiti haluaisi kuolla vaikka elämässä olisi kaikki hyvin? Hänellä on meidät lapset eikä pitäisi olla mitään valittamista. Silti hän menee sanomaan tuollaisia asioita lapsiensa kuullen. Masennus on kavala sairaus, mutta tämä oli nyt vain esimerkki. Se, että elämässäsi on kaikkea ei takaa että osaisit niiden vuoksi olla onnellinen. Se kaikki lähtee itsestä ja omasta asenteesta; että osaat rakentaa onnesi näiden asioiden ympärille. Onnea mikään kun ei sinulle automaattisesti tuo, vaan sinun on se löydettävä itse SISIMMÄSTÄSI.

Niinpä onkin ihan sairaan mahtavaa huomata, että sekavasta nuoruudesta huolimatta minusta on tullut keskimääräistä onnellisempi ihmisolento! En voi olla muuta kuin tyytyväinen itseeni ja omiin saavutuksiini. Takapakkia tästä ei enää mennä, vaan kehitetään omaa ajattelutapaa lisää. Osaan olla onnellinen kävellessäni koulun käytäviä vaikka ei ole tapahtunut mitään erikoista; se jos mikä on hatun nostonarvoista!

Siispä onni lähtee itsestä, omista ajatuksita ja etenkin asenteesta! Niin kauan kun kaikki on p*skaa niin se luultavasti myös on sitä. Mutta kun oppii nauttimaan pienistä asioista niin omaan elämään tulee päivä päivältä tyytyväisemmäksi. Niistä asioista tulee päästää irti joista ei nauti. Miksi edes haalisi elämäänsä sellaisia asioita, joista ei ole tyytyväinen? Miksi ei yrittäisi etsiä muutosta asioihin?

Oma arki pitäisi koostua kivoista asioista, eikä niinkään velvollisuuksista. Aina vaan parempi on jos ne pakolliset velvollisuudet ovat niitä asioita mistä nautit, koska kaikkia velvollisuuksia ei toki pääse karkuun.

Toivottavasti tekin olette onnellisia ja osaatte nauttia pienistä! 

♥ Tänään olen onnellinen pöpipää miehestäni ♥

♥ Olen onnellinen siitä, että minä ja läheisemme olemme terveitä ♥

♥ Olen onnellinen kun ulkona sataa lunta ♥

♥ Olen onnellinen kun on vapaapäivä ja saan suunnilleen vaan olla ja möllöttää ♥

♥ Olen onnellinen, että minulla on kaksi liikkuvaa jalkaa ja voin mennä ulos juoksemaan ♥

♥ Olen onnellinen että olen minä, ja elämäni on juuri tämänlaista kuin se on ♥     

"Olet niin onnellinen kuin valitset olevasi. Onni on valinta. Voisin viedä sinut maailman surkeimpiin kolkkiin ja näyttää kaksi ihmistä. Toinen on surkea ja toinen onnellinen. Miksi? Onnellisuudella ei ole mitään tekemistä olosuhteiden kanssa. Se on asennetta. Jos et ole onnellinen nykyisessä elämässäsi, voin taata, ettet tule olemaan onnellinen vaikka saisit mitä lisää. Koska haluaisit aina vähän lisää." - Rick Warren

Onko pakko tunkea itsensä mukaan jokaiseen projektiin?

Ononon, ja vielä kerran ON! Näköjään.

Olen jo pitkän aikaa kiikkunut kahden vaiheilla sen suhteen, että lähdenkö mukaan yhteen yrityskehitys projektiin koulussa. Projekti on mielenkiintoinen ja tarjoaa 'ylimääräisiä' opintopisteitä, joka taas hyvässä lykyssä tarkoittaa sitä että valmistun hieman aikaisemmin tai että saan 'laiskotella' kun muut luokkalaiset hommaavat niitä opintopisteitä aikanaan viimeisenä vuotena. Ei kumpikaan kuulosta huonolta vaihtoehdolta. Jos saan opinnot siihen pisteeseen, että kolmanneksi vuodeksi jää vain vähän opintoja niin voisin jo silloin kuvitella tekeväni insinöörityötä ja näin ollen valmistua aikaisemmin. Ei kuulosta lainkaan hassummalta.

Kyllä mä silti välillä mietin, että onko pakko nenänsä tunkea joka paikkaan kun toisinaan näillä vanhoilla systeemeilläkin meinaa loppua aika kesken. Tämä nyt kuitenkin meinaa sitä, että keväästä tulee vähintään yhtä hektinen kuin syksystä, mutta aikanaan se sitten palkitaan! Uskoisin ainakin niin. Nautin kyllä siitä että saan olla mukana erilaisissa projekteissa, pää sekoaisi jos elämä olisi jatkuvaa kotona istumista. Kaipaan sitä menoa jota sitten voin taas tasapainottaa kotona oleskelulla.

Jännän tästä tekee sen, että ei ole lainkaan hajua mitä tuleman pitää. Tämä on koulussamme ensimmäinen kerta kun tälläinen asia järjestetään - se voi olla siis hyvä asia tai täysin fiasko. Mietin ensin, että pitäisikö vasta toisena vuotena suunnitella tätä projektia - mutta sen jatkuvuudesta ei ole kuitenkaan takuita, koska se varmasti riippuu siitä kuinka tämä ensimmäinen projekti menee. Pääsen siis ensimmäisten joukkoon kokeilemaan tätä hommaa kuinka se toimii, ja näin ollen ainutkertaisen tilaisuuden selviytyä opinnoistani nopeammin. Olisi oikeasti tosi hyvä juttu valmistua aikataulua nopeammin. Olen käsittänyt, että opiskelijat eivät ole oikein innostuneet tästä projektista ja on ollut hankalaa saada lähtijöitä mukaan. Pelottaako muitakin uudet asiat, onko kiinnostus nollassa ja halutaan vain selvitä pakollisista opinnoista vai mikä mättää? Ehkä kaikilla ei ole sitä tietynlaista hulluutta heittäytyä erilaisiin tilanteisiin.

En yhtään tiedä kuinka työläs juttu tästä tulee, eli saako opintopisteet tienattua helpolla vai joutuuko oikeasti tekemään töitä kuin hullu. No, kaikki otetaan avoimin mielin vastaan ja haastan itseni mielellään - itsensä voittaminen on parasta. Uskon, että tämä on mielenkiintoisempaa kuin kurssilla istuminen. Luokkalaisistamme ei ole tainnut kuin pari ihmistä innostua minun lisäkseni, mutta kuitenkin täysin eri projektista johon itse ilmoittauduin. Tuntuu, että kaikki on hirveän negatiivisia kaiken 'ylimääräisen' suhteen. Toisinaan tuntuu, että olen itse liian innokas ottamaan vastaan haasteita ja lähtemään mukaan erilaisiin projekteihin.

Nautin kuitenkin siitä tekemisen meiningistä, siitä että saan tuntea olevani osa joukkoa. Että tehdään hyvällä tiimihengellä projekti valmiiksi. Toivon siis hyvää ryhmähenkeä ja että ryhmäämme tulee hienoja persoonia ja pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin. Etenkin tälläiset projektit kasvattavat ihmistä suuresti, itselleni tekee ainakin hyvää se että pääsen hyppäämään tuntemattomien ihmisten 'matkaan' ja astumaan toisinaan ulos mukavuusalueelta. Sosiaalisten suhteiden ylläpito ja kehittäminen on oikeasti todella tärkeää. Itse olen ollut aikoinaan hyvinkin ujo ja rajoittuvainen, ettei tälläiset ylimääräiset projektit tuntemattomien ihmisten kanssa olisi tullut kuuloonkaan. Jotenkin sitä on kasvanut ihmisenä ja oppinut tuntemaan/hyväksymään itsensä. Olen myös päässyt ulos kuorestani eikä uusien ihmisten kohtaaminen ole enää niin kamalaa vaan olen oikeastaan melko sosiaalinen nykyään.

Sosialistumiseen on varmasti vaikuttanut kassatyöskentely jossa kohtaan koko ajan uusia ihmisiä. Olen myös ymmärtänyt, ettei minulla ole mitään pelättävää/hävettävää vaan voin ihan hyvin jutella siinä missä muutkin ja olla oma itseni. Aikanaan koulukiusaaminen jätti minulle ne arvet, että en halunnut/osannut/pystynyt kommunikoimaan rennosti ilman paniikkikohtauksia - koska pelkäsin että minut teilataan. Kun koko yläaste ajan sinulle nauretaan ja haukutaan teit mitä vain - olit hiljaa tai puhuit niin kyllä siinä oikeasti menee itseluottamus täysin. Ei oikein tiennyt miten pitäisi olla jotta minut hyväksytään, koska olinpa miten vain niin minua ei hyväksytty. Tulee siinä nuorelle tytölle sellainen olo, että varmasti minussa pitää olla jotain vikaa kun näin kohdellaan. Paljon olen joutunut töitä tekemään näiden vuosien jälkeen, mutta uskon että olen saavuttanut nyt ihan hyvän pisteen sen kanssa. Se on tärkeintä että tiedän itse olevani ihan hyvä tyyppi - silloin muiden kommenteilla ei ole niin väliä. Koen olevani henkisesti hyvin vahva, loukkaukset eivät oikeastaan enää satu koska olen niitä koko ikäni kuunnellut. Se riittää että tiedän itse kuka olen ja millainen olen - että pidän itse itsestäni.

Olen vaan lähiaikoina ymmärtänyt, että elämään ei tule mitään muutosta jos et ole valmis muuttamaan käyttäytymismallejasi. Olisin voinut itsekin feidata tämän projektin koska pelkään minäkin uusia ja tuntemattomia tilanteita. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä, koska tälläiset uudet ja erilaiset asiat elämässäsi on juuri niitä asioita jotka voivat tuoda sellaisia asioita eteesi, mitä et olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Muutos ei tapahdu vanhoja kaavoja toistamalla.

Mitään ei siis tapahdu jos et uskalla tehdä asioita erilaisesti. Niin kauan kun pidät kiinni vanhoista toimintamalleista - luultavasti mikään ei tule muuttumaan. Jos uskallat hakea muutoksia ja hypätä toisinaan tuntemattomaan, saatat aikanaan huomata ettei se ollut huono asia vaan on tuonut elämääsi paljon hyvää ja kasvattanut sinua valtavasti ihmisenä. Uskalla kokeilla ja elää, meillä jokaisella on mahdollisuus vaikka minkälaisiin hienoihin asioihin kunhan vain uskallamme.

Suurin haasteemme elämämme aikana olemme me itse. Me itse rajoitamme omilla ajatuksillamme sitä mihin meistä on ja mihin ei, mitä voimme tehdä ja mitä ei. Ennakkoluulot asioita kohtaan lähtee omista ajatuksistamme, kun päästämme niistä irti voimme alkaa toteuttamaan avoimin mielin itseämme ja omaa elämäämme. Muutos ja uudet asiat eivät aina siis ole huono asia, vaan voi tuoda elämäämme paljon hyvää. 

Elämä on seikkailu, ja itse haluan ainakin kääntää jokaisen sivun mitä sillä on tarjottavaa. En pelkää virheitä tai negatiivisia asioita, sillä olen niitäkin paljon elämäni aikana tehnyt ja kokenut. Tärkeintä on ottaa niistä oppia. Kun huomaa, että joku tie ei toimi on otettava takapakkia ja etsittävä uusi polku. Tärkeintä on ettei ikinä lakkaa yrittämästä tai etsimästä sitä omaa reittiään - oli se kuinka ruohottunut tahansa. Uskon että omaa sydäntä seuraamalla - eli tekemällä niitä asioita mistä nauttii, pääsee jo aika pitkälle elämässään. Kaikkien asioiden ei todellakaan tarvitse olla suuria, vaan niiden tarvitsee olla juuri sinunlaisiasi. Niiden avulla saavutat tyytyväisyyden omaa elämääsi kohtaan. Eikö ihmisen perustavoite ole olla onnellinen? Silti harva on valmis tekemään itse töitä sen eteen - vaan olettaa muiden tuovan sen onnen. Se on väärin. Älä seuraa toisten määräämiä polkuja, vaan uskalla etsiä ne ihan itse. Uskon, että se on palkitsevaa. Älä odota, että kohtalo tuo eteesi asioita - voit etsiä niitä myös ihan itse - juuri tästä hetkestä lähtien.

Olen päättänyt lopettaa vihdoin tekosyyt sille, etten voi tehdä jotain. Mietin tätä projektia oikeasti jo kuukausi sitten, mutta keksin vain kasan tekosyitä ja meinasin siksi olla ilmoittautumatta.

En viitsi koska muutkaan kaverit eivät mene. No mutta pärjään varmasti ilman niitä tuttuja ja turvallisia kavereitakin, on hyväkin juttu toisinaan seistä omillaan ja tutustua uusiin ihmisiin.

En voi osallistua projektiin koska koulu ja työnteko kärsii. No ei varmana kärsi, kun et anna kärsiä. Projektitapaamiset saadaan varmasti järjestettyä kouluajan ulkopuolella ja tuskin toteutamme sitä 24/7 koska muillakin tiimiläisillä on varmasti oma elämä - ehdin siis tekemään töitäkin.

Ei mulla riitä aika.. Mutta silti aina kotona tuhahtelen kun ei ole mitään tekemistä.. 

Ei musta ole siihen.. Ja miksei ole!? Minustahan on kaikkeen mihin haluan - kaikki lähtee oman asenteen muuttumisella. Mähän meinaan voin ja pystyn. 

Olen niin huono, että en voi osallistua koska en osaa mitään. No en ole sen huonompi kuin muutkaan, ja meillä on tiimi - eli minun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin vaan saan apua ja neuvontaa. Teemme yhdessä, eikä kukaan oleta että meillä on ratkaisu kaikkeen jo valmiiksi. 

Jos en kuitenkaan halua.. Hyvä tekosyy, jos en haluaisi niin en edes miettisi asiaa. Olen kuitenkin ihminen joka nauttii projektityöskentelystä ja tekemisen meiningistä.

Se, että uskoo itse itseensä on jo aika kova sana! Olen koko nuoruuden pitänyt itseäni huonompana kuin muut, ja olen siihen niin kyllästynyt että en enää jaksa.

Olen hyvä tyyppi.

Osaan hienoja asioita ja kehityn koko ajan lisää.

Minussa ei ole mitään vikaa.

Minussa on paljo potentiaalia kunhan päästän sen luovuuden ulos itsestäni ja lopetan itseni ja tekemisteni rajoittamisen.

Tämä on se päivä, jolloin lopetan itseni vähättelyn. Amen.

Nyt avoimin mielin katsotaan mitä tämä projekti tuo eteeni, mutta kaikesta varmasti selvitään. Uskon, että kyky lähteä mukaan uusiin asioihin poikii aikanaan mahtavia tilaisuuksia elämässä. Se että uskaltaa repäistä ja astua tuntemattomaan. Jos ei muuta niin ainakin hienoja kokemuksia. Aika näyttää, kuinka hektinen ja kiireinen minun keväästäni tulee. Tärkeintä on kuitenkin nauttia siitä mitä tekee.

Mieli kompastuu aina samaan kuoppaan

Oletteko ikinä huomanneet itsessänne tietynlaisia käyttäytymiseen tai ajattelemiseen vaikuttavia piirteitä, jotka toistavat itseään tietyissä tilanteissa aina uudelleen, vaikka ette haluaisi. Täällä bingo ainakin. Havahduin asiaan tänään.

Vaikka kuinka sanotaan, että virheistä oppii tai että kantapään kautta ymmärtää mikä ei ole viisasta niin ei se kyllä ihan aina päde. Allekirjoitan kyllä senkin että tekemällä oppii, sillä olen todella paljon  oppinut elämässä omista virheistäni.

Mieleni sopukoissa on kuitenkin jonkinlainen kieroutunut kammio, joka antaa samanlaisia impulsiivisia viestejä hermostolleni edelleen ja käskee toimia tietyllä tavalla, vaikka entisellään kerralla meni metsään ja pahasti.

Jotenkin jännä piirre ihmisessä, koska normaalistihan nimenomaan oppii tekemistään virheistä. Ymmärtää mikä on kannattavaa ja mikä ei. Minulla on kuitenkin joitakin asioita, joista ei näytä oppi menevän perille vaan meinaan toistaa tätä samaa kaavaa kerrasta toiseen vaikka se ei yksikään kerta ole tuottanut mitään positiivista sisältöä elämääni. En vain ymmärrä miksei se mene tuonne kaaliin, vaan joudun oikeasti taistelemaan itseni kanssa etten aja elämässäni aina ulos samassa kurvissa. Järki sanoo että ei, ja käskyt ylhäällä taas jotain ihan muuta.

Toisaalta on hyvä ymmärtää nämä kohdat elämässään jotka meinaa jatkuvasti lähteä uriltaan sinne huonoon suuntaan. Kai se vaatii vaan toistoa, ja kun vihdoin ymmärtää aikanaan toimineen oikein kun jaksaa laittaa itselleen vastaan - ymmärtää, että tehdessään vanhoista kaavoista jotain poikkeavaa voi saavuttaa elämässään jotain aivan uudenlaista sekä parempaa.

Ilman muutosta mikään ei muutu vaikka niihin vanhoihin ajatuksiin ja toimintamalleihin on helppo takertua, koska huonosta lopputuloksesta huolimatta ne ovat tuttuja ja turvallisia. Vähän sama kun ihmiset roikkuvat huonossa parisuhteessa.

Vaikka tiettyyn pisteeseen yritän seurata sydäntäni ja intuitiotani niin on myös asioita joita joudun kieltämään itseltäni ja laittamaan järjen tunteiden edelle vaikka helppoa se ei aina olekaan. Uskon kuitenkin, että itsensä työstäminen auttaa minua saavuttamaan aikanaan vakaamman ja tyytyväisemmän elämän.

Kadonnutta jouluiloa metsästämässä

Hellurei (ja hellät tunteet) :) Tässä postauksessa on yleistä höpinää omasta elämästäni ja siihen liittyvistä ajankohtaisista aiheista.

Ihan utopistista ajatella, että nyt on joulukuu. En ole pysynyt yhtään ajan perässä, vaan tuntuu että mieleni elää vieläkin loka-marraskuuta. En voi ymmärtää, että parin viikon päästä on jo Joulu.

Olen monena vuotena jo huudellut lähipiirilleni, kuinka olen kadottanut oman joulufiiliksen kokonaan. Onhan se fakta, että kun aikuistuu niin joulufiilis muuttaa muotoaan eikä sitä odota enää samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Olen pohtinut äitini kanssa johtuuko synkistelymme siitä, että olemme molemmat töissä kaupan alalla. Kun päivät katsot ihmisten häsläämistä Joulun suhteen, niin kotona ei jaksaisi tikkuakaan laittaa ristiin enää asian eteen. Uskon, että siinä on perääkin. Joulufiilis olisi varmasti myös aivan eri luokkaa jos itselläni olisi lapsia. Jotenkin se lapsen ilo tuo minulle hyvän fiiliksen!

Tämä on kuitenkin ensimmäinen vuosi viimeiseen 7 vuoteen kun en ole Jouluna töissä, vaan lähdemme mieheni perheen kanssa Lappiin. Uskon, että se parantaa omaa joulufiilistä suurestikin, että tapahtuu jotain arjesta poikkeavaa. On lisäksi aivan ihanaa saada valkoinen Joulu! <3 Täällä Satakunnassa ei lunta ole paljon näkynyt. En edes tiedä missä vaiheessa olen alkanut pitämään talvesta ja lumesta, koska muistan kuinka teini-iässä kirosin koko talven alimpaan h*lvettiin. Jännä kuinka ihminen vaan muuttuu vuosien aikana. Minusta on surullista, että joudumme tottumaan täällä alempana Suomessa lumettomiin Jouluihin.

Olen tässä parina viime päivänä tehnyt taas pienen tutkimusmatkan itseeni, pohtinut mitä Joululta odotan ja kuinka voisin saavuttaa sellaisen olotilan jota itse voisin kutsua jouluiloksi. Haluan ehdottomasti takaisin sen taianomaisen joulufiiliksen mikä lapsenakin oli. Haluan, että Joulun tuleminen ei ole minulle enää ihan sama pakollinen paha tai vain kalenterin tuoma velvollisuus. Haluan oikeasti hyvän joulumielen ja sellaisen tunnetilan, että voin nauttia Joulusta koko sydämestäni. Entiedä missä vaiheessa sen olotilan aikanaan hukkasin, siinä vaiheessa kun tajusin ettei joulupukkia ole olemassa?

Ei vaan, muistan että lapsuuden Jouluni olivat iloisia, onnellisia ja rakkaudellisia. Koko perhe oli kasassa ja kaikki oli hyvin. Tuntui, että kaikki muuttui kuitenkin minun ollessa 11-vuotias, jolloin velipuoleni muutti omilleen 300km päähän kotoamme. Hän ei enää tullutkaan käymään edes joka vuosi, vaan nautti nyt itsenäisyydestään. Äitini on ollut aina masentunut, mutta uskon tämän puhkaisseen hänen elämässään jonkinlaisen kriisin jonka seurauksena myös vanhempieni parisuhde koki kovia kolhuja joiden tuomat jäljet johtivat lopulta eroon. Joulumme kuitenkin muuttui veljen pois muuttamisen myötä, ja myös Joulusta tuli perhejuhlan sijaan enemmänkin mahdollisuus kitata kaljaa. Tämä on siis aikaa, jolloin vanhempani muutenkin alkoivat juomaan enemmän.. Muistan Jouluja jolloin äitini oli ihan lärvät, eikä se ollut kivaa katseltavaa vaikka itse olinkin sitten jo 15-vuotias suunnilleen kun pahimmat Joulut olivat ajankohtaisia. Minusta se juominen ei vaan kuulu Jouluun tai muutenkaan ylenpalttinen kännääminen onnelliseen ja vastuuntuntoiseen perhe-elämään.

Tämä on minulle edelleen tosi hankala ja arka aihe. Jotenkin tuntuu, että olen alkanut tiedostamasn vasta nyt asian vakavuuden. Sen, että millaisia asioita olen joutunut jo nuorena kokemaan ja millaisessa elinympäristössä elämään. Jotenkin sitä piti silloin normaalina ja on vasta nyt aikuisena tajunnut ettei se touhu ollutkaan ihan sellaista mitä joka perheessä tapahtuu. Jotenkin nyt olen vasta alkanut ymmärtämään kuinka nämä kaikki kokemani asiat ovat vaikuttaneet minuun ja muokanneet minusta sellaisen persoonan kuin olen. Toisaalta osaan nykyään ottaa ilon irti pienistäkin asioista, joka taas osittain johtuu varmasti siitä ettei elämäni ole aina ollut kovin hohdokasta.

Voisin sanoa, että vanhempien eron myötä Joulut vain pahenivat. Enää ei ollut edes sitä pientä perhettä jonka kanssa viettää aikaa, vaan kaikki se kulissi oli rikkoutunut ja poissa. Muistan Joulun ollessani 17-vuotias, jolloin kirjaimellisesti itkin itseni uneen 10 aikaan illalla. Halusin vaan nukahtaa ja nukkua kivuttomasti Jouluaaton ohi. Tuntui tuskalliselta olla yksin, kun muut viettivät onnellista aikaa perheensä kanssa. Äitini oli silloin uuden miehensä kanssa laivalla ja isäni vietti Joulua uuden naisystävänsä kanssa jonne minä en tuntenut kuuluvani. Silloinen poikaystäväni kävi silloin nopeasti luonani, mutta oli kiire takaisin perheen luo ryyppäämään..

Nyt myöhemmin ymmärrän, että tämä jos jokin on vienyt oman joulufiilikseni. Vihasin Joulua, pelkäsin sitä. Pelkäsin sen tuomia negatiivisia tunteita ja arkoihin asioihin liittyviä ajatuksia - jotka minun piti vuosi toisensa jälkeen käydä läpi. Myöhemmät Joulut vietin aina äitini miehen luona, koska en kestänyt sitä yksinäisyyttä. Pääasia oli, että sai vaan itsensä tungettua jonnekin. Olin kuitenkin katkera ja vihainen elämälle monta vuotta.

Nyt vasta olen pikku hiljaa alkanut nauttimaan Jouluista. Suurin syy on varmasti se kun löysin mieheni. On lohduttavaa tietää, että enää minun ei tarvitse viettää Joulua ainakaan yksin vaan vierellä on minulle rakas ihminen - vietimme sitten Joulua missä vaan. Muistan kun viime Jouluna olimme mieheni vanhempien luona käymässä, ja se oli oikeasti paras Joulu pitkään aikaan. Se kokonaisen perheen tuntu oli jotenkin sanoinkuvaamatonta. Se yhteenkuuluvuus, nauru, ilo ja rakkaus. Aito välittämisen tunne. Se, että minutkin otettiin mukaan heidän Jouluun ilman ennakkoluuloja, vaikka olinkin uusi ihminen heidän elämässään. Tunsin olevani täysin tervetullut ja jopa kuuluvani jotenkin porukkaan. Muistan kun mieheni pikkuveli sai joululahjaksi Afrikantähden ja pelasimme hänen kanssaan sitä. Se on asia joka on jäänyt mieleeni ainutlaatuisena hetkenä; tämä on niitä asioita joista itse olen lapsuudessani jäänut paitsi. Kuinka iloinen ja onnellinen olinkaan tästä Joulusta, kun taas miehelleni se oli täysin normaalia eikä hän pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä. Koska hänen elämään se on aina kuulunutkin. Great, tuli tippa linssiin kun kirjoitin tätä..

Ja uskon, että nyt on aika unohtaa menneet ja keskittyä tulevaisuuden Jouluihin. Suunta ei ole kuin ylöspäin! Myös omat vanhempani ovat muuttuneet suuresti ja päässyt kriisivaiheestaan yli - vaikka eronneet siis ovatkin. Heidän kanssaan on siis vielä toiveita paremmasta Joulusta, vaikka yhdessä sitä emme kokonaisena perheenä ikinä tulekaan viettämään enää. Minulla on kuitenkin ympärilläni erittäin hienoja ihmisiä joiden kanssa voin tulvaisuudessa Joulut viettää. Tiedän myös millaisen Joulun haluan aikanaan tarjota omille lapsilleni. He eivät joudu kokemaan ikinä mitään sellaista, mitä minä olen joutunut näkemään. Olen ymmärtänyt kuinka tärkeää on onnellinen ja kokonainen perhe, jossa välitetään aidosti toinen toisistaan ja vedetään yhtä köyttä.

Erään blogikirjoituksen lukiessani tänään aamulla, olen ymmärtänyt että joulufiilistä en löydä muualta kuin oman sydämeni kautta. Itse minun on se ongittava esiin tavalla tai toisella, ja sen aion tehdäkin. On aika päästää irti menneisyyden taakasta ja keskittyä nykyhetkeen.

Jouluilo lähtee omasta mielestä, siitä pienestä taianomaisesta tunteesta. Aidosta välittämisestä sekä rakkaudesta. Sen ei tarvitse olla suurta ja materialistista, vaan on ymmärrettävä kuinka hyvin asiat elämässäni ovat juuri näin. En kaipaa mitään lisää vaan voin olla onnelinen juuri nyt, juuri näin. Jouluna aion keskittyä minulle rakkaisiin ihmisiin. Aion nauraa, iloita ja nauttia. Aion saada hyvän tunteen antamisen ilosta, siitä että voin ilahduttaa toista pienelläkin teolla. Joulun ei tarvitse olla niin materiaalista ja rahakasta, se voi olla hymy kaupan kassajonossa yksinäiselle vanhukselle tai lämmin glögihetki ystävän kanssa. Juju on nauttia niistä pienistä Joulun tuomista iloista, siitä sen tuomasta tunnelmasta ja rakkauden tunteista, ajasta jonka saa viettää perheen kanssa. Minä en ainakaan jaksa olla enää synkkä ja katkera, vaan enemmänkin haluan jakaa iloa ympärilleni. Jos voin parantaa toisen päivää, niin sen varmasti teen!

Ja arvatkaa mitä aion tehdä juuri nyt? Laittaa pari kynttilää palamaan ja kuunnella joululauluja. Tämä ei todellakaan ole lainkaan minua, mutta tästä lähtien on! Uskon, että joulumieltä voit luoda itsellesi pienillä teoilla. Jo pieni joulukoriste tai hyvä joulutorttu ja kuppi glögiä tuo tunnelmaa kummasti enemmän! Nautitaanhan ja iloitaan siitä, mitä elämämme on tiellemme kusksnnut?

Minulle Joulu ei ole enää mörkö, vaan ajanviettoa minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Rakkaudella. <3

PS. Teille jotka vietätte yksinäistä Joulua niin hurjasti tsemppiä! <3 Tiedän kuinka raskasta se voi olla, ja vinkkinä on oikeastaan minulta antaa vain se, että tehkää sellaisia asioita joista nautitte ja jotka ovat teille tärkeitä. Oli se sitten hyvä ruoka, television katsominen tai salilla painojen paukuttelu. Tehkää Joulusta juuri omannäköisenne, vaikka joudutte sen vapaaehtoisesti tai pakosti yksin viettämäänkin.

Ensimmäinen pitkä hölkkälenkki!

Wuhuu!! Nyt tulee tälläinen nopea hehkutus postaus: ELÄMÄNI ENSIMMÄINEN 11KM LENKKI TAKANA AIKAAN 1H 25MIN! (Olen kirjoittanut tämän tekstin illalla, mutta julkaisen nyt kun jostain syystä puhelin illalla ei antanut..)

En ole ikimaailmassa voinutkaan kuvitella tekeväni noin pitkää lenkkiä. En ikinä. Enkä olisi ikinä voinut kuvitella, että selviän siitä näin hyvin koska en kuitenkaan lähiaikoina ole treenannut niin paljon kuin olisi ollut suositeltavaa! Niin se vaan on, että juoksukunto kehittyy nopeasti (kunhan ei vaan ala liian innokkaasti aluksi treenaamaan!) ja että hyvällä pohja/peruskunnolla on oikeasti merkitystä. Itse kävelen joka päivä koiran kanssa noin tunnin vaikka mitään muuta liikuntaa en harrastaisikaan. 

Mielestäni tempo pysyi hyvänä koko matkan ja vasta loppu puolella alkoi jalat väsymään ja hieman sattumaan. Myös vasen polvi tuntui josain kohtaa hieman aralle, muttei kuitenkaan kipuillut. Jotenkin tuntuu, että mulla on aina ollut jotenkin heikot polvet. En esim pysty kyykkäämään liian raskailla painoilla koska polvissa tuntuu epämukavalta.

Olen tyytyväinen että minnekään ei pistänyt, ainoastaan vasen hartia sattui alkulenkin aikana mutta helpottui loppua kohden! Jesjesjes mä pystyin siihen!! :D

Nyt voin hyvällä omalla tunnolla röhnöttää loppu illan sohvalla katsoen telkkaria. Kello on kyllä jo aika paljon, mutta pitää kai mies vielä noutaa riennoistaan. Sillä välin aion syödä hyvin ja käydä suihkussa, toivottavasti en nukahda tähän koska on aika raukea olo. 

Mun ei oikeasti edes pitänyt lähteä kovin pitkälle lenkille, vaan melko pienelle. Matkalla sain kuitenkin jonkun hullutuksen aikaiseksi ja päätin kilpailla itseni kanssa. Omien rajojen rikkominen ja itsensä voittaminen on parasta. Kaikki lähtee asenteesta ja omasta taistelunvoimasta.

Tekin pystytte jos minäkin ! Tsemppiä! Nyt huilataan pari päivää, ettei aleta ihan hullun tavalla rehkimään. Ajatuksena oli tänään lukea kokeisiin, mutta taidankin pyhittää sille vasta huomisen päivän (koska viimetippaan jättäminen on niin järkevää ehhehh...). Mutta sitä ennen aion nukkua kauan, koska pari viime yötä olen nukkunut huonosti. 

Hauskaa illan jatkoa! Xoxo, Valeria

Rakastan rauhallisia aamuja; yökukkujasta aamuvirkuksi

Joskus aikanaan pari-kolme vuotta sitten nousin aina todella pienellä valmistusajalla ennen arjen askareita. Saattoi olla että heräämisen jälkeen piti olla jo puolen tunnin päästä töissä, joten käytännössä aikaa ylimääräiseen ei todellakaan jäänyt. Tämä ei kuitenkaan sopinut itselleni lainkaan, sillä tarvitsen aikaa itselleni - aikaa sille, että saan vaan olla. Olin koko päivän hyvin ärtynyt kun aamu alkoi aina kauhealla kiireellä. Ei ole hyvä juttu, että aamusta alkaen päivä on huono. Niinpä olen tässä vuosien varrella tajunnut, että torkuttaminen ei ole sen kaiken arvoista. Enemmänkin annan painoarvoa sille, että menen tarpeeksi aikaisin nukkumaan jotta saan tarvittavan levon ja jaksan aamulla nousta aikaisin mutta pirteänä.

Ennen olin vannoutunut yökukkuja ja aamunukkuja. Tämä on alkanut hieman kääntyä päälaelleen, vaikka en olisi ikinä uskonut. Olen koko nuoruuden ollut sellainen, että piristyn iltaa kohden eikä asiaa auta se että olen aina omalla tavallaan rakastanut valvomista. Kun on pimeää, kaikki muut nukkuvat ja saat yksiksesi puuhailla mitä haluat ilman häiriötekijöitä. Onhan siinäkin oma hienoutensa edelleen, ja kun arki antaa periksi niin toisinaan sitä harrastan edelleen. Mutta toisaalta on kuitenkin huomannut, että tätä samaa voin harrastaa aamuisin. On järkyttävää kuinka paljon vaikuttaa omaan jaksamiseen tuollainen valvominen. Koko päivän vireystila on täysin erilainen ja olo on jotenkin krapulainen jopa. Millainen olo minulla siis mahtaisi olla jos baareissa juokseminen ja alkoholi kuuluisivat edelleen elämääni? Puistattaa oikein ajatus! :D

Olenkin ihmeissäni, että miten olen itseni saanut käännettä aamuihmiseksi. Suvussani isän puolella on ne aamuherääjät ja äitini puolella melkein kaikki yökukkujia. Luulin, että olen toivoton tapaus enkä tule ikinä nauttimaan aamuista. Olin kuitenkin väärässä. Uskon, että omilla valinnoilla pystyy tähänkin vaikuttamaan vaikka toista väitetään. Mitä mieltä olette? Ymmärrän kyllä, ettei täysin kokonaan mutta osittain. Sillä minäkin kyllä edelleen toisinaan iltaisin/öisin piristyn, vaikka 2 tuntia aikaisemmin olisin meinannut nukahtaa pystyyn.

Nykyään kuitenkin joudun heräämään niin aikaisin kouluun, että olen kirjaimellisesti niin rättiväsynyt iltaisin etten jaksa valvoa enää samalla tavalla. Onkohan musta tullut vanha? :D No mutta pidän ainakin tästä uudesta ominaisuudesta itsestäni. En osaa enää nukkua kovin pitkään edes silloin kun on vapaapäivä, joten kai tämä tarkoittaa että olen oikeasti saanut rytmini käännettyä? Ennen posotin vapaalla tyytyväisenä esimerkiksi 12 asti. Ei onnistu enää nykyään.

Nykyään laitankin aamuisin herätyskellon soimaan hyvissä ajoin, että saan rauhassa hoitaa aamutoimet ennen pakollisia arkisia askareita. Mieheni välillä ihmettelee, että miksi herään niin aikaisin. Minulla kun juuri aikaa ei mene itse laittautumiseen, meikkaamiseen ja pukeutumiseen yms. Haluan vain juoda aamukahvin rauhassa, syödä aamupalan ja vain olla möllöttää - miettiä maailman menoa. Aamuisin on hiljasta ja rauhallista, on jotenkin hieno tunne olla itsekseen omien ajatustensa kanssa. Aamuisin mietin kaikenlaisia hölmöjä ja syvällisiä ajatuksia.

Tänään olikin tällä viikolla ainoa aamu kun olen oikeasti saanut rauhallisesti vain olla ja funtsia elämää. Tämä siksi, että meillä on koeviikko ja olen herännyt joka aamu lukemaan kokeisiin. Aamukahvi on mennyt siis siinä samalla, kun jankkaan päähäni fysiikan laskuja tai pänttään yrityksien lainsäädäntöä. Tämä aamu oli siis aivan mahtava kun ei ollut pakko tehdä mitään - vaan sai fiiliksen mukaan tehdä mitä haluaa, ilman stressiä mistään. Siitä tulee oikeasti tosi kiukkuiseksi jos kauhea kiire aamulla lähteä eikä saa rauhassa herätä vaan koko aika kotona aamulla menee katastrofin torjumiseen ja kaaoksen selvittämiseen - taidonnäytteestä selvitä ajoissa pelipaikalle.

Olen tyytyväinen, että olen päässyt eroon myös päiväunista. En juurikaan enää nuku niitä, tosi harvoin jos olen todella väsynyt ja olo on heikko. Esimerkiksi tällä viikolla eräs päivä otin päiväunet koska olin hyvin väsynyt, eikä kokeisiin lukemisesta tullut mitään siinä olotilassa vaan oli nukuttava ennen lukuhetkeä. Olen kuitenkin huomannut, että päiväunet eivät juuri paranna olotilaani vaan saavat oloni vielä veltommaksi ja äreäksi. Siksi ennemmin jätän ne väliin ja keskityn hyviin yöuniin, jotka ovat oikeasti parantuneet kun en enää nuku päivisin (pari vuotta sitten vielä nukuin).

Rauhallista ja mukavaa aamua myös teille. :)

Liikkeelle lähtemisen hankaluus

Terveiset lenkiltä ! Hyvältä sellaiselta, ai että mikä fiilis !! :) 

Olen kuitenkin tänään miettinyt sitä, että minun on todella hankala ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä sinne ulos. SÄÄNNÖLLISESTI. Tai päivittäin käyn kyllä koiran kanssa lenkillä; mutta siitä ei voi luistaa vaan se on velvollisuus. Koiran ulkoilutus ei kuitenkaan ole missään mielessä sama asia kuin se, että pääsee oikeasti painamaan kunnolla! 

Miksen muista sohvalla rötvätessä, että kuinka paljon virtaa saa ulkoa ja mielen pirteäksi. Jotenkin sitä vaan laiskistuu ja veltostuu kun ei tee mitään, ja sitten se jää ns. päälle. Olen myös maailman parhain antamaan itselleni tekosyitä, ei kerkeä koska pitää tehdä kouluhommia tai että olen nyt niin väsynyt ettei kannata lähteä. Ja p*skat. Aina kannattaa lähteä liikkumaan (ellei oikeasti ole aivan rättipoikkiväsynyt - lepokin on toki tärkeää) ja heittää ne tekosyyt nurkkaan, ellei ole oikeasti jotain pätevää syytä olla lähtemättä. Aina löytyy edes puoli tuntia ylimääräistä aikaa itselle, uskoisin. Kuinka helpolla se aika hurahtaa johonkin turhaan, esimerkiksi tietokoneella istumiseen? Niinpä. Käytetään sekin aika hyväksi.

Mun liikunta on usein ollut sellaista, että tykkään käydä mutta en saa sitä säännölliseksi osaksi elämääni sitten millään. Olen säännöllisen epäsäännöllinen liikkuja, mutta parannusta ollaan pikku hiljaa tehty aina enemmän ja enemmän. Tämä liikkuminen ei siis todellakaan ole eniten fyysistä taistelua vaan enemmänkin henkistä! Todella hankala siis ylläpitää sitä omaa aktiivisuuttaan, vaikka lenkiltä tultaessa olo on mitä mahtavin. En käsitä miksi mieli ei muista sitä sitten parin päivän päästä kuinka kivaa hommaa se oikeasti on. Se lähteminen on aina niin hankalaa, ja sitten taas huomaan että oho olen luistanut lenkkeilystä taas viikon.. Aina sama taistelu saada itsensä sinne lenkkipolulle, vaikka siellä juoksen mielelläni kuin pieni gaselli.. :D 

Miksi mieli on tälläinen? Onko teillä samaa? Helpottuuko tämä kun lenkkeilystä tekee rutiinin eikä anna itselleen vaihtoehtoja?!

No oli miten oli, jatkan itseni kanssa kamppailua ja pyrin saamaan itseni lenkkipolulle ilman koiraa 3 kertaa viikossa, tai vaihtoehtoisesti kuntosalille.